maanantai 1. lokakuuta 2012

Ihan hyvä kuukausi

Syyskuu siis! Aika kiireinen, mutta hyvällä tavalla. Olen silti ehtinyt liikkua 3-4 kertaa viikossa. Tapani mukaan vähän yksipuolisesti kylläkin… Juoksua ja spinningiä enimmäkseen. Ostin kunnolliset spinning kengät, joten se maistuu taas! Harva se päivä muistutan itseäni, että olisi hyvä tehdä jotain lihaskunnon, keskivartalon ja käsien hyväksi, mutta kun ei nyt vaan huvita. Luin juuri jostain, että monella juoksijalla on yllättävän huono lihaskunto.
Juoksijoista tulee mieleen ihana fiilis viikko sitten. Olin lähdössä  juoksemaan pukeutuneena juoksucapreihin (siis sellaisiin vartalon myötäisiin) ja kapealinjaiseen juoksu t-paitaan. Kun vilkaisin itseäni peilistä näytin mielestäni sutjakalta juoksijalta! Itse asiassa en ollut tunnistaa peilikuvaani. Aika usein olen niin keskittynyt kritisoimaan itseäni tai peittämään huonot kohtani, että en näe kokonaisuutta. Oli aika mieletön tunne katsoa omaa peilikuvaani tyytyväisenä ja positiivisesti.

Paino on kuukauden aikana vaihdellut 56.6 ja 57.8 kg välillä, mikä lienee täysin normaalia. Kun eräänä aamuna suureksi hämmästyksekseni näin luvun 56.6 vanhat ajatukset aktivoituivat hetkessä. “Laihempi on parempi… Nyt voisit vähän tsempata niin pääsisit 56 kg.”
Seurauksena kohtalaisen kova hermostunut syömishimo. Yhtenä iltana joskus klo 23 aikoihin söin päivän toisen jätskin… Koska olin jo sinä päivänä syönyt muutenkin vähän enemmän…ja alkaisihan huomisesta taas kevyt syöminen. Miten älytöntä!!! Onneksi sain tuosta typerästä mekanismista heti kiinni ja tajusin, että minun ei tarvitse olla yhtään laihempi. Tärkeätä on, etten ala taas ahmia.

Vaikka harrastan liikuntaa säännöllisesti ja todella pidän juoksemisesta olen kuitenkin myös varsinainen laiskimus. Usein töistä kotiin ajaessani mietin menenkö salille vai kotiin. Nykyään kysyn itseltäni onko minulla kotona tärkeämpää tekemistä kuin liikkuminen? Välillä vastaus on “kyllä”, mutta usein se on “ei, ei ole mitään niin tärkeätä tekemistä etteikö se voisi odottaa salilta paluuta”. Välillä liikunta voi myös olla pako muista tilanteista… Miehen ei niin mielenkiintoisia sukulaisia oli meillä kylässä kolmatta päivää. Olin väsynyt eikä mieleni tehnyt harrastaa liikuntaa. Päätin kuitekin lähteä salille saadakseni olla hetken omissa oloissani. 2 minuuttia juoksumatolla lempimusiikin parissa ja olin taas niin onnellinen!

Ihanaa lokakuuta kaikille!


keskiviikko 12. syyskuuta 2012

Oikea koko

Minulla on ollut jo jonkun aikaa jonkin asteinen "fiksaatio" oikean kokoisiin alusvaatteisiin. Tarkemmin sanottuna rintaliiveihin. Kun ei ole ollut hyvä olo omassa kropassa olen ajatellut, että kunnolliset alusvaatteet ovat ehdottoman tärkeät. Koska jos ne ovat huonot se vaikuttaa sekä vaateiden istuvuuteen, että omaan viihtyvyyteen.

Jos jotain voisin muuttaa vartalossani, haluaisin B-kupin! Olen aina ajatellut, että pienempi rintaisena näyttäisin hoikemmalta… Olen luullut olevani kokoa 75C tai D ja painavampana 80C. Pari viikkoa sitten kuitenkin kävin Funky Ladyssä Fredalla ja todella asiantunteva myyjä toi minulle sovitettavaksi liivit kokoa 70E!! Tä?!? Liivit olivat ihanat ja sopivat täydellisesti, mutta psykoloogisesti oli hieman nieltävää tuollaisessa kuppikoossa! Jostain kumman syystä shock absorbereissa paras koko on kuitenkin 75C?! Valmistajien välillä lienee eroja?!

Kesällä poistin vaatekaapistani kaikki liian pienet, isot tai muuten vaan ei miellyttävät vaatteet. Osan sain myytyä kirpparilla ja osan vein UFF:lle. Suurin osa vaatteista oli erittäin hyvä laatuisia ja melkein käyttämättömiä. Ensin hieman harmitti myydä suht’ hintavia vaatteita halvalla, mutta sitten ajattelin, että jokainen euro ja vääristä vaatteista eroon pääseminen on parempi kuin pitää “huonoja energioita” täyttämässä vaatekaappia.

Olenkin miettinyt kuinka hemmetin kalliiksi jojoiluni painon kanssa ja koon vaihtelut ovat vuosien mittaan tulleet?! Niin monta kertaa olen ostanut vaatteita luullen, että ne voisivat peittää ahmimisen aiheuttamat kilot ja saada oloni ja itsetuntoni paremmiksi. Kyllä ne ehkä vähän auttoivat, mutta erittäin lyhytaikaisesti. Sitä paitsi noihin "läskin peitto vaaatteisiin" liittyi aina huonoja fiiliksiä. Olenkin nyt vakaasti päättänyt, että pitkään aikaan en osta yhtään uutta vaatetta. Omassa vaatekaapissa on ihan tarpeeksi löytöjä pitkäksi aikaan. On ollut ihanaa kun olen voinut käyttää ensimmäistä kertaa 4 vuoden jälkeen entisiä lempihousujani. Tosin 4 v. jälkeen ne eivät enää ole niin ihanat kun silloin.

Lopuksi vielä tarina siitä miten älytön paino/ahmimiskompleksinen aikuinen nainen voi olla. Onneksi nyt  tunnen myötätuntoa enkä halveksuntaa (kuten ennen) tuota naista kohtaan. Anyway, noin 5 v. eräs mallivartaloinen ystäväni oli ulkomailla. Pyysin häntä ostamaan minulle erään merkkivyön. Kun hän kysyi kokoani en tiennyt miten vyön koko oikeasti mitataan enkä varmasti olisi kehdannut sanoa upealle ystävälleni todellista kokoani, joten, mittasin vyötäröni kapeimmasta kohdasta ja annoin koon sen mukaan. Käytin tuota vyötä tasan 3 kertaa, koska se oli hieman liian pieni. Kesällä myin sen kirpparilla. Onneksi sentään puolella alkuperäisestä hinnasta!
Nyt toivon vaan pysyväni saman kokoisena pitkän aikaa. Ei niinkään koon takia vaan siksi, että se tarkoittaa sitä, että en ahmi.



maanantai 10. syyskuuta 2012

Huonohko päivä

Olen väsynyt ja huonotuulinen. En tiedä johtuuko huonotuulisuus väsymyksestä?
Naapurin koira haukkui yksin kotona ollessaan ainakin 2 asti yöllä. Kun vihdoin sain unta näin outoja unia. Mieltä painaa myös pari muuta asiaa. Tuntuu, että ruokahalu on pitkästä aikaa valtava. Hetken oli jopa sellainen pohjaton tunne kun usein ennen. Että voisin syödä maailman kaikki herkut ja silti en saisi tarpeekseni. Uhmaikäinen ja aikuinen ovat käyneet vilkasta keskustelua päässäni.
Onneksi aikuinen on saanut uhmaikäisen vähän rauhoittumaan.
Vaikka hetken jo mietin, että mitähän herkkua kävisin ostamassa mieltäni kohottamaan, järkevä minä muistutti, että ei se syöminen mitään ratkaise eikä edes auta saamaan parempaa mieltä.
Pidin töistä pienen tauon ja kävin ostamassa viinirypäleitä (suosikki hedelmäni)!

Minulla on spinning kamat mukana, koska olin ajatellut mennä salille suoraan töistä.
Uhmaikäinen menasi mieluummin kotiin laiskottelemaan, mutta aikuinen Taina tietää, että juuri tälläisinä päivinä liikunnan jälkeen olo on PALJON parempi. Vaikka ei huvittaisi kannattaa hieman pakottaa itseään. Tällä hetkellä aikuinen on voitolla. Toivotaan, että näin on vielä töistä lähtiessä.

Toivottavasti teillä muilla on hyvä maanantai.

torstai 6. syyskuuta 2012

6 kg ero

“Siivosin” tietokonettani pari viikkoa sitten. Ja löysin viime talvena, todella suuren itseinhon vallassa, ottamiani kuvia. Niiden oli tarkoitus toimia ravistelevana järkytyksenä takaisin “kunnolliseen” elämään. Järkyttäviä ne olivat, etenkin kun vertasin niitä vain n. 3 kk aikaisemmin ottettuihin kuviin, joissa ko. hame mahtui ihan hyvin päälle. Vasta noin 4-5 kk myöhemmin, kevään tullessa, joku loksahti paikoilleen ja olo itseni kanssa alkoi tuntua huomattavasti helpommalta ja mielllyttävämmältä.

Muutama päivä sitten otin vertailukuvat. Kyllähän laihtumisen vaatteista näkee selvästi, mutta jotenkin kuvissa ero entiseen konkretisoituu huomattavasti paremmin. Suosittelen ehdottomasti kaikille itsensä kuvaamista. Nykyään se on niin helppoakin kun halutessa kukaan muu ei näe kuvia:) Jos vieläkin pitäisi viedä valokuvat kehitettäviksi en kyllä ikinä olisi kehdannut ottaa näitä kuvia!
Sen pidemmittä puheitta tässä kuvat.  Toivottavasti tänä talvena ei käy kuten viime vuonna…




 Tässä sivukuvassa näkyy varmaan kaikille mikä on mun ongelmakohta...?



sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Syyskuu

Alkoi näissä kiloissa…



Itseasiassa vaaka näytti kaikkia painoja 57.3 ja 57.7 välillä, mutta ei sillä nyt niin suurta väliä.
En kovin usein jaksa/viitsi/muista ottaa mittoja, mutta tänään mittasin pitkästä aikaa vyötärön ja lantion.
Kun 4v. sitten painoin suunnilleen saman verran kuin nyt oli vyötäröni 2 cm pienempi.
Ikääntymisen välttämätön seuraus vai laiskuuden tulos? Ehkä vähän kumpaakin, mutta rehellisesti sanottuna suuremmalla todennäkoisyydellä laiskuudesta johtuvaa. 4v. sitten harrastin salitreeniä, tein vatsalihaksia jne. Nyt en muista koska olisin viimeksi säännöllisesti treenannut vatsalihaksia… Ehkä viime vuonna?
Lantio on saman kokoinen kuin 4 vuotta sitten.

Mutta kaiken kaikkiaan olo on ihan hyvä. Olen taas päässyt säännöllisen juoksun makuun ja rakastan sitä. Yritän pikkuhiljaa siirtyä myös vaihtelevampaan liikuntaan, omia mielihaluja kuunnellen.

On tässä pari vaikeampaakin päivää ollut. Huonotuulisena kiusaus purkaa tai paeta ikäviä tunteita tai tilanteita ylensyömiseen on yhä vahva. Ja vaikka toisaalta ei edes tehnyt mieli tehdä niin  olen muutaman kerran siihen sortunut. Ja sitten ihmetellyt miksi ihmeessä niin teen?? Erona entiseen on ollut syödyn ruuan määrä (huomattavasti vähemmän) ja seuraavan päivän syyllistämisen puuttuminen. Ja onnellisena olen viimeistään seuraavana aamuna palannut takaisin tämän hetkiseen normaaliin syömiseen. Ja se on tuntunut hyvältä.

Tavoite on nyt pysyä tasapainossa ja suunnilleen tämän painoisena. Olen miettinyt ikääntymistä ja sen tuomia muutoksia. Ikä ei ole mikään syy huonoon kuntoon tai löysään ulkomuotoon. Salillani käy useita todella upeita ja tiukassa kunnossa olevia 40-60 v. naisia. Mutta. Jos olen muuten terve, normaalipainoinen ja vähintään keskiverto kuntoinen onko minun oltava yhtä timmi kuin olen joskus nuorempana ollut?
Halutessani voisin varmaan ollaan timmimpikin kuin nuorempana, mutta miten paljon energiaa, aikaa ja vaivaa olen halukas laittamaan siihen? Millaisia uhrauksia olen valmis tekemaan vähän kapeamman vyötärön eteen? Näitä asioita olen miettinyt viime aikoina. Tällä hetkellä olen niin kiitollinen siitä, että en ole pitkään aikaan ahminut, että olen myös paljon suvaitsevampi itseäni kohtaan. Olisi ihanaa, jos vyötäröni olisi kapeampi ja mahani pienempi, mutta koska täydellisyyden tavoittelu on aiheuttanut minulle niin paljon huonoa oloa ja itsetuhoa, tällä hetkellä nautin siitä, että olen good enough.

Positiivista syyskuuta kaikille!

torstai 23. elokuuta 2012

Kesän jälkeen

Kesä oli minulle, kuten yleensä, ihanaa aikaa. Tähän kesään ei liittynyt mitään ihmeellistä, mutta kokonaisuudessaan se oli mukavaa ja täyttä elämää.
Jopa jätskihimoni pysyi täysin kohtuuden rajoissa! Olen siis syönyt jätskiä varmaan melkein joka päivä, mutta paljon pienempiä annoksia kuin menneinä kesinä. Ja olen ollut todella hämmästynyt miten ne pienemmätkin jätskit ja annokset olivat aivan tarpeeksi tyydyttäviä. En olisi uskonut tätä mahdolliseksi.

Liikuntaa harrastin vähemmän kuin parina viime kesänä, mutta nyt olen taas aloittanut säännöllisen juoksemisen ja se tuntuu siltä kuin olisi palannut rakkaan ystävän luo.

Mutta. Loman loppuminen, töihin paluu ja syksyn alku ovat saaneet mieleni levottomaksi ja huolestuneeksi. Pelko minulla talveen kuuluvasta jonkinasteisesta apatiasta ja siihen kuluvasta mässäilystä, josta seuraa paljon negatiivisia ajatuksia itseäni kohtaan on taas voimistunut.
Minulla on usein talvisin ollut niin voimaton olo. Etten ole kyennyt taistelemaan sisälläni elävää ahmija-monsteria vastaan ja sitten lamaantunut siitä. Mutta pitääkö sitten itseään vastaan taistella? Eikö olisi hyödylllisempää ja rakentavamaa yrittää elää sovussa omien pimeämpienkin puoliensa kanssa?
Blogini lukijat ovat varmasti jo kurkkuuaan myöten tätä aihetta. Olen puhunut siitä mielestäni NIIN usein. Yritän kai tällä tavalla löytää jotain uutta ja parempaa tapaa selvitä pitkästä talvesta?
Olen muuten vihdoin tajunnut, että vaikka olen totta kai tiedostanut tämän talvi/kesä kriisin, niin olen sittenkin kesän jälkeen aina vaan optimistisesti ajatellut, että “tästä talvesta tulee erilainen” tekemättä ikinä mitään konkreettisia suunnitelmia sen eteen.
Ja tulos on ollut AINA sama. Ankea ja itseinhoinen talvi.

Mitä sitten aion tehdä eri tavalla tänä vuonna?

Ensinnäkään en odota että syömiseni pysyisivät AINA tasapainoisina. Ei pieni liioittelu silloin tällöin maata kaada jos ei sen vastapainoksi rankaise itseään seuraavana päivänä nälkädieetillä ja odota täydellisyyttä.

Toiseksi aion yrittää täyttää talveani mahdollisimman monella mukavalla puuhalla (sohvalla makaamisen sijaan…). Aika monelle kuukaudelle on jo tiedossa esimerkiksi kivoja kaukana asuvien ystävien tapaamisia. Olen myöskin jo jonkin aikaa haaveillut lukupiiriin liittymisestä ja tänä syksynä aion etsiä sellaisen.
Ja ehkäpä yksi liikuntaankin liittyvä lajihaave tänä talvena toteutuu? Ainakin aion ottaa asiasta selvää.

Niinäkin päivinä kun kotisohva houkuttelee juoksemista enemmän yritän motivoida itseni juoksemaan. Vain se ensimmäinen askel on yleensä vaikea.
Ja kun siinä onnistuu se piristää myös mieltä koska olen todella vakuuttunut seuraavan lauseen todenperäisyydestä:

"We are what we repeatedly do."



keskiviikko 22. elokuuta 2012

Kaipaava lukija

Hei Iloinen,
huomasin, että olet poistanut iki-ihanan blogisi!!!
Hirveä järkytys. Blogisi oli niin loistava ja ajatuksia herättävä, että toivon suuresti kysessä olevan vain hetkillisen teknisen häiriön tms.
Toivottavasti sinulla on kaikki hyvin ja tulet takaisin blogimaailmaan. Edes meille muille jättämilläsi kommenteilla.
Kaivaten,
Taina

lauantai 4. elokuuta 2012

Virhe

Yksi parhaista muutoksista mitä olen syömisten suhteen tehnyt on se, että nykyään syön säännöllisesti ja RIITTÄVÄSTI.
Ja tämän tajuamisesta kiitos kuuluu myös Patrick Borgille.
Hän muistaakseni sanoi, että osa ns. tunnesyömistä voi johtua myös siitä, että ei syö riittävästi ja/tai riittävän säännöllisesti ja se pitää osittain varmasti omalla kohdallani paikkansa.

Ahmimiskohtausten jälkeen minulla oli tapana antaa itselleni hirveän rankaisevat raamit syömiselle: minimi kalorit eikä missään nimessä mitään makeata. No ei toiminut tuo konsepti. Ei lainkaan. Päin vastoin seurauksena aina "sortuminen" ja etenkin makean ahmiminen.

Koska en nyt kuitenkaan koe olevani vielä aivan turvallisilla vesillä syömisten kanssa ja pelko painon ylöspäin palaamisesta elää sisälläni, välillä tulee tehtyä virheitä.
Olin muutama päivä sitten töiden jälkeen juhlistamassa ystäväni kanssa erästä iloista asiaa hänen elämässään. Jaoimme viinipullon vain pienen salaattiannoksen "kyytipoikana". Kun viinissä kerran on (tyhjiä) kaloreita parempi siis syödä kevyesti. Mutta tuo kevyt oli vähän liian kevyt.
Kotona jo sängyssä oli kauhea nälkä enkä saanut unta. Oli pakko saada jotain helppoa ja nopeata. Puoleltaöin se tarkoitti jätskiä! Ensin 100g syntisen hyvää ja tuhtia suklaakermajäätelöä. Ja 10 min. kuluttua toiset 100 g. Ei kauhean fiksua, ei. Iski pieni pelko, että tästäkö tulee mässäilykohtaus, mutta onneksi 200g suklaajäätelöä riitti viemään nälän pois:) Eikä tuolla yksittäisellä tapahtumalla ollut katastrofaalisia seurauksia.

Ensi kerralla yritän muistaa syödä vähän fiksummin vaikka olisi tarkoitus juhlia.
On ollut ihana huomata, miten paljon syömisestä voi oppia vielä aikuisenakin. Kaikilla ahmateilla on toivoa!

T. recovering-ahmatti

tiistai 24. heinäkuuta 2012

Kaikenlaista

Viimeiset viikot ovat olleet ainakin värikkäät ja tunnekuohuiset jos ei muuta:)
Tietynlainen huono olo on ollut kiusanani jo jonkin aika. Ei mitenkään kauhean voimakas, mutta vähän häiritsevä kuitenkin. Vihdoin viimein kävin lääkärissä ja sen jälkeen erilaisissa kokeissa ja tutkimuksissa. Sen enempää yksityiskohtiin menemättä erään tutkimuksen tehnyt lääkäri antoi järkyttävän diagnoosin. Ajattelin elämäni olevani melkein lopussa. Päivän tuskiteltuani menin näyttämään tuloksia ja kuvia toiselle lääkärille, jonka mukaan tilanne on aivan normaali!! Ko. lääkäri ihmetteli suuresti kollegaansa diagnoosia. Helpotus oli valtava ja taas kerran, ainakin hetken ajan, tajusin miten meidän jokaisen tulisi muistaa olla joka päivä kiitollisia terveydestämme. Ja miten tärkeätä on kohdella itseään hyvin ja kunnioituksella ja pitää itsestään huolta.

Ahmimattomuuteni jatkuu. Ei ole oikeastaan kertaakaan viime kuukausien aikana ollut sellaista kunnon himoa. Onneksi. Ja niinä hetkinä kun on tehnyt mieli herkutella hieman kohtuullisuutta enemmän minut on pysäyttänyt hyvä olo. En halua olla tekopyhä ja väittää, että solakammalla vartalolla tai paremmin istuvilla vaatteilla ei olisi merkitystä, mutta tämän hetkinen paljon parempi olo entiseen verrattuna on kyllä se suurin kohtuuteen motivoiva asia.

Painoni on muuten ollut jo useamman viikon 57 alkava! Eli olen melkein saavuttanut entisen tavoitteeni, joka oli siis painaa tuo 57 kg. Mitä tunteita tämä on minussa herättänyt? Olenko onnellisempi kuin 62 kiloisena? Ei elämäni ole radikaalisti muuttunut, tietenkään, mutta olen tyytyväisempi itseeni ja kuten sanottua oloni on parempi. Mutta se on parempi ennen kaikkea sen takia, että en ole laihduttanut. Olen vihdoin oppinut syömään NORMAALISTI.
Punnitsen itseni tällä hetkellä 1-2 kertaa viikossa, yleensä vain kerran. Ja se on minulle sopiva. Niin monta vuotta jojoiltuani haluan hyvän olon lisäksi myös vaa-an objektiivisen tiedon tilanteesta.
En ole kokenut mitään “täydellistä valaistumista”. Syön perusterveellisesti uskoakseni, mutta ruokani laatua olisi kyllä varaa parantaa. Välillä tarkkailen syömisiäni pienellä pelolla (ettei paino taas vaan nousisi..) ja syksy ja talvi minua pelottavat edelleen. Ne ovat minulle niin lamaannuttavia vuodenaikoja. MUTTA aika usein kykenen elämään tässä hetkessä ja iloitsemaan siitä mihin olen päässyt.

Liikunta. On ollut taas pari viikkoa tauolla. Tajusin eilen, että jossain pääni sisällä olin liittänyt siihen jonkin pakon. “Pakko liikkua, että kiinteydyn”. “Pakko ylläpitää kuntoa”. “Pakko käydä salilla kun maksan suht’ hintavaa jäsenmaksua”.
Ei ihme, että liikunnan ilo oli kadoksissa. Tajusin myös, että minä tarvitsen juoksua varten ohjelman. “Vapaa juoksu” ei ole minua varten. Ja koska liikunta on ollut vähänlaista luovuin rauhallisin mielin puolimaraton-juoksuohjelmasta ja printtasin Kuntoplussasta helpomman ohjelman, jota aloin eilen noudattaa. Ihme ja kumma ei harmita yhtään! Johtuu varmasti siitä, että eilen juoksin helpon matkan suurella ilolla enkä yrittänyt päästä heti hampaat irveessä kuukausien takaisiin suorituksiini. Haluan taas tuntea itseni (vaatimattomaksi, mutta onnelliseksi) juoksijaksi! Ei kaikkien ole pakko tähdätä maratoonille.

Vaatteet. Olen käynyt läpi vaatekaappini sisältöä. Sieltä on lähdössä pois paljon liian pieniä ja vähän liian suuria vaatteita.
Uskon, että tämän hetkinen painoni on minulle aika luonnollinen paino. En ole tehnyt uhrauksia sen eteen (vain lopettanut ahmimisen). Enkä usko, että laihdun tästä kovin helpolla enempää ellen radikaalisti muuta (vähennä) syömisiäni. Ja siihen en ole valmis. Enkä usko, että se edes olisi terveellistä ahmimiskohtauksista vuosia kärsineelle ihmiselle.
Niinpä olen hyväksynyt sen tosiasian, että minun ei kannata pyrkiä n. 5 vuoden takaiseen 54 kg painoon. Ja osa sen aikaisista vaatteista tulee luultavasti aina olemaan minulle vähän kireitä.
Tuntuu ihanan vapauttavalta vihdoin luopua noista (ihanistakin) vaatteista. Samalla luovun omasta “täydellisyyden ideastani”. Aikamoinen painolasti se onkin ollut.
Minulle on myös entistä selvempää minkälaisissa vaatteissa viihdyn, joten kaikki sellaiset ei niin omantyyliset vaatteet saavat lähteä.
Haluan arvostaa ja iloita siitä Tainasta, joka olen tänään. Parin kuukauden kuluttua 42 vuotias. Ikäisekseen ihan nuorekas nainen, joka vihdoin on matkalla tasapainoon ja rauhaan itsensä kanssa! Ja tuo matka ei pääty tietyn tavoitepainon saavuttamiseen, niin kuin olen naivisti ennen ajatellut.

Ja nyt lukemaan mitä teille rakkaille blogiystäville kuuluu!



keskiviikko 4. heinäkuuta 2012

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan

7 viikon liikuntatauko katkesi vihdoin ja viimein eilen. Kummasti sitä tottui liikkumattomuuteen vaikka ajatus kunnon laskemisesta äsrsyttikin. Fyysisesti olo on löysä…
Ensimmäiseen workoutiini kuului salitreeni, juoksu ja spinning. Kutakin lajia 20 minuttia. Salitreenin aikana haaveilin omasta Jillianista. Biggest Loseria katsoessa olen aina kateellinen kilpailijoille heidän tappavista salitreeneistään. Minähän en salitreenistä pidä, joten sen vähän mitä teen, teen keskikertaisesti. Intoa ei vaan löydy kovempaan treeniin. Onneksi spinningissä en itseäni säästele. Ja juoksu toi taas hymyn huulille! Tänään uudestaan!
Erittäin positiivista oli myös se, että salilla oli ainakin puolet vähemmän ihmisiä kuin yleensä.
Tämän tauon aikana olen laihtunut ehkä n. 2 kg ja kyllä se peilikuva salilla miellytti itseäni huomattavasti enemmän. Tuntuu jotenkin enemmän itseltäni. Ehkä suurempi osuus tyytyväisyyteeni on kuitenkin se, että en ole ahminut pitkään aikaan (kop kop!).


Biggest Loserista puheenollen… Kukakohan voittaa? Omat suosikkini eivät päässeet finaaliin, joten jäljelläolevista kannustan ehkä Amandaa? Jos joku tietää jo voittajan älkää kertoko please!

tiistai 19. kesäkuuta 2012

Hiljaista, hyvää eloa

Apua, en ole harrastanut liikuntaa varmaan melkein kuukauteen. Polvi on jo paljon parempi, antibioottikuuri ohi, mutta olo on vetämätön. No huomenna on vihdoin tarkoitus mennä tekemään n.45 minuutin spinning. Hieman kauhuissani mietin paljonko kunto on laskenut??

Tänä hiljaisena kautena olen keskittynyt kohtuulliseen syömiseen. Ja melkein pelottaa sanoa tätä, mutta minulla ei ole ollut yhtään ahmimiskohtausta varmaan melkein 2 kuukauteen. Tuntuu, että olen vihdoin aikuistunut! Olen nimittäin aina tuominnut ahmimiskohtaukset lapsellisena reaktiona/käytöksenä. Eihän kukaan muu aikuinen nyt tee itselleen tälläistä!!

En ole laskenut kaloreita, herkutellut kohtuullisesti ja syönyt säännöllisesti. Paino on laskenut pari kiloa! Viihdyn omassa vartalossani nyt niin paljon paremmin. Muutaman kilon putoaminen on tietysti ilon aihe, mutta suurin voitto on kyllä tämä kohtuudessa eläminen.

Viime viikolla minulle sattui useampi vähäuninen yö (yleensä unenlahjani ovat hyvät!).
Väsymys ja unettomuus saivat hermot kireälle ja parina yönä nousin sängyssä pyörittyäni syömään 1-2 jätskiä (pieniä!). Usein olen unettomina kausina suorastaan mässäillyt yöllä. Osittain rauhoittaakseni levotonta mieltä ja osittain väsyttääkseni itseäni (tai ainakin ruuansulatustani!).
Ohi kiitävän hetken ajan parina yönä kävi mielessä tehdä niin nytkin, mutta onneksi tajusin, että ei siitä mitään hyötyä ole. Noina hetkinä tuli myös vanha pelko, että nytkö itseäni vastaan taistelu taas alkaa? Mutta tajuttuani, että minä oikeasti haluan edesauttaa hyvinvointiani ja yömässäilyllä olisi siihen täysin vastakohtainen vaikutus, ei minun tarvinnutkaan taistella itseäni eikä ketään muutakaan vastaan. Sen verran on/off mentaliteettia on kuitenkin jäljellä, että noitten yöllisten jätskien jälkeen tuli vähän sellainen “huomenna alkaa uusi (=kunnollinen) elämä” uhoilu. Mutta onneksi nykyään 1 tai 2 pientä jätskiä ei pilaa minulta koko päivää, eivätkä ne myöskään ole tekosyynä kaikestä kohtuudesta luopumiseen.

Mistä nämä positiiviset muutokset sitten johtuvat? Syitä on varmasti monia, mutta uskon, että tärkeimmät ovat seuraavat:

1)    en enää anna itseni murehtia jatkuvasti. Jossain self help-kirjoissa ja artikkeleissa sanottiin, että anna itsellesi vaikka 30 min. päivässä murehtimiseen ja sitten pakota itsesi katkaisemaan ko.ajatukset. Jossain vaiheessa saatoin murehtia suurimman osan valveilla olo ajasta kaikkea taivaan ja maan väliltä (maailmantaloutta, riitaa työkaverin kanssa, sukulaisen terveyttä, omia kilojani jne.jne). Murehtimisesta ei ole mitään hyötyä. Se ei tuo ratkaisuja eikä helpota oloa. Terapiana olen sitten sen sijasta keskittynyt hauskoihin ja usein pinnallisiin asioihin. Elämän laatu on parantunut! En siinä aina onnistu, mutta aika usein kuitenkin. Yritän siis elää enemmän hetkessä ja löytää elämän pienet ilot.

2)    Tiedostan, en enää vain älylliseti, vaan jossain sisälläni myös, että ahmiminen ei paranna huonoa oloa. Ei harmia, ei surua, ei raivoa eikä mitään muutakaan olotilaa. Yritän löytää rakentavampia tapoja kestää ikäviä tunteita. Ei niitä aina tarvitse paeta. Kun menee tilanteen ja tunteen läpi, epämukavuus onkin usein ihan siedettävää. Haluan kohdella itseäni paremmin.

3)    En enää odota itseltäni täydellisyyttä syömisissä. Päämääräni on kohtuus ja hyvä olo. Herkkuja ei tarvitse syödä kilokaupalla, koska ne eivät ole kiellettyjä. Ja kun syö sen jätskin tai suklaapatukan ilman syyllisyyttä, kunnolla mausta nauttien, vähempikin riittää. Ennen saatoin syödä hiveän määrän herkkuja ahmien ja syyllisyyttä tuntien eivätkä makunystyräni oikein edes rekisteröineet mitä suusta alas meni. Tiedostan myös, että en ole valmis luopumaan herkuista tullakseni “täydelliseksi”. Niinpä minulle riittää se, että voin hyvin ja olen normaalipainoinen. Riittävän hyvä minä! Ja tämä tietysti vaikuttaa positiivisesti minäkuvaan. Itseasiassa koko tämä ahmimisongelma sai alkunsa teini-iässä kun aloin normaalipainon ala-tai keskialueella ollessani laihduttaa, koska en mielestäni ollut tarpeeksi hyvä sellaisena. Miten surullista.

Ei siis mitään uutta ja mullistavaa. Asioita, joista olen ollut tietoinen jollain tasolla vuosia, mutta joita en vain ole aikaisemmin sisäistänyt oikeasti.
Pieni pelko sisimmässäni yhä elää…Mitä jos talvella taas ajaudun vanhaan kierteeseen? Yritän kuitenkin olla murehtimatta tulevaisuudesta ja nautin NYT tästä MINUN tasapainostani.

Tasapainoista viikkoa myös Sinulle!


torstai 14. kesäkuuta 2012

Lisää lepoa

Määräsi ortopedi. Polvessa ei onneksi ole mitään vakavampaa, mutta koska toiset liikkeet ovat yhä kivuliata, määräyksenä on olla rasittamatta polvea vielä 1-2 viikon ajan. Kävellä voi, mutta portaita, kyykkyjä ja rankempaa liikuntaa (juoksua) ei pidä vielä harrastaa. Toisaalta tähän löysäilyyn alkaa huolestuttavasti tottua, mutta toisina päivinä on sellainen olo, että jos en pääse juoksemaan räjähdän tai sekoan!
Kunhan pääsen eroon sitkeästä poskiontelotulehduksesta ja antibiootikuurista, joka on aiheuttanut minulle varsin heikon olon, menen ainakin polkemaan. Sen nyt ei luulisi kovin paljoa polvea rasittavan?


Käytin tilaisuutta hyväkseni ja kyselin ortopediltä myös taannoisista kantapää ja akillesjännevaivoista. Tämän lääkärin mielestä vaiva ei johtunut lainkaan akillesjänteestä (joka kuulemma hyvässä kunnossa!) vaan minulla nyt vaan on sen muotoinen kantapää, joka kipeytyy helposti!! Ja edellinen lääkäri oli täysin varma, että akillesjänteeni oli tulehtunut silloin kun 6 kk ajan en voinut juosta ja välillä melkein kävelläkkään. Eksaktia tiedettä tämä ortopedia:).


tiistai 5. kesäkuuta 2012

11 Kysymystä

Sain jokin aika sitten kysymyshaasteen Iloinen keho blogin kirjoittajalta. Kiitos! Kysymyksesi olivat todella hyviä. Tässä ovat vastaukseni. Laitan itse haasteen kiertämään lähiaikoina, kunhan ehdin keksiä kysymykset.

1. Tämän viikon ilahduttavin asia?
Rakas ystäväni lähetti minulle tekstiviestin, jossa luki “Olen niin iloinen, että olet elämässäni”.

2. Ketä ihailet?
Ihmisiä, jotka kohtaavat pelkonsa. Jotka tekevät asioita oman mukavuusalueensa ulkopuolelta, vaikka pelottaa. Itse olen turhan usein jättänyt asioita tekemättä epäonnistumisen pelon vuoksi.

3. Mistä saavutuksestasi olet ylpeä?
En varmasti ole tarpeeksi usein ylpeä saavutuksistani, koska sisäisen pirttihirmuni mielestä ne nyt olivat vähintä mitä voin tehdä (eivätkä koskaan riittäviä..). Onneksi nyt sentään tiedostan tämän ja yritän olla arvostavampi itseäni kohtaan.
Liikunnallisesti olen ylpeä siitä, että kypsässä 40v. iässä juoksin 10 km!
Minä, joka en kouluaikona pysytynyt edes juoksemaan Cooperin testiä (kävelin ainakin puolet siitä)!

4. Mikä saa sinut hermostumaan?
Röyhkeys ja epäoikeudenmukaisuus.

5. Mielimaisemasi?
Pakko sanoa 2 täysin vastakohtaista maisemaa:  vanhempieni mökkimaisemat etelä-Suomessa (järvi ja metsä). Ja sitten taas toisaalta Central Park ja sen ympärillä olevat rakennukset. Ja NYC noin yleisesti!

6. Kun haluat levätä ja olla "vapaa kaikesta", mitä teet?
Kesällä otan yksin aurinkoa muutaman tunnin. Muulloin löhöän sohvalla ja luen sisustus- tai muotilehtiä. Ennen siihen olisi kuulunut olennaisena lisänä herkkujen syöminen samalla. Nyt viime aikoina tyydyn useimmiten kuumaan ja vahvaan teehen. Tai tunnustetaan: silloin tällöin lehtien seurana lasi oikein kylmää valkoviiniä!

7. Minkä asian puolesta olet valmis barrikadeille?
Noin yleisesti ottaen: oikeudenmukaisuuden.

8. Mitä yhteisiä piirteitä näet parhaissa ystävissäsi?
Ihana kysymys! Piti miettiä oikein kunnolla. He ovat fiksuja, aktiivisia ja rohkeita. Ja sanoisin myös, että jokaisella on slight issues with control…:) Osa myöntää asian, osa ei!

9. Mitä (asia, tuntemus, kokemus) haluat lapsuudestasi säilyttää?
Kaikki rakkaaseen isoäitiini liittyvät muistot. Vaikka hän kuoli jo kauan aikaa sitten, sain onneksi lapsena viettää hänen kanssaan paljon aikaa. Mahtava ja mielenkiintoinen ihminen.

10. Mikä saa sinut nauramaan?
Ystäväni koira! Tv sarjoista Frasierin noin 3-4 ensimmäistä kautta ja Big Bang Theory (miksi sille on muuten annettu niin äärettömän typerä nimi suomeksi “Rillit huurussa”??).
Ja on minulla myös pari tosi verbaalisesti lahjakasta hauskaa ystävää!

11. Mitä olisit toivonut minun kysyvän?
Unohtumaton kirja? Ja vastauksena Anita Nair:in “Ladies Coupè”. Ihana tarina naisista. Olisin toivonut, että kirja ei olisi koskaan loppunut! (Quantina, jos luet tätä, voisit kääntää sen suomeksi! Tietääkseni sitä ei ole vielä käännetty…).

sunnuntai 3. kesäkuuta 2012

Pieniä iloja

Polvi on paljon parempi. Käveleminen ei enää satu ja ensi viikolla ajattelin kokeilla jotain liikuntaakin. Jotkut liikkeet sattuvat. En voisi esimerkiksi kuvitellanikaan kyykistyväni. Ortopedi on 10 päivän päästä.

Liikkumattomuus harmittaa, mutta onneksi on ollut muita pieniä iloja. Vaikka en ole kiloissa laihtunut kovinkaan paljoa monet vaatteet sopivat jo paljon paremmin päälle. Esim. tammikuussa alennusmyynnistä ostamani housut, jotka olivat hieman liian pienet (isompaa kokoa ei ollut)! Ei enää muffin top-ilmiötä!! Löysin vaatekaappini kätköistä myös toiset alennusmyynneistä peräti n. 2 vuotta  ostamani housut, joita en ollut koskaan käyttänyt… Lyhennytin ne sopiviksi ja niistä tulee varmasti suosikkihousuni. Kivasti säästyy rahaa kun voi käydä löytöretkillä omassa vaatekaapissa!

Herkuttelen yhä maltillisesti joka päivä ja tämä sopii minulle. Toistaiseksi ei ole tullut kiusausta liioitella herkkujen kanssa, niin kuin usein ennen on käynyt. Ainoastaan polven loukkaamisen jälkeisenä päivänä söin 3 jätksiä. Silloin hieman pelotti, että onko tämä menoa nyt…? Takaisin ahmimiskohtauksiin siis. Mutta onneksi liioittelu jäi tuohon yhteen päivään. Ehkä se oli suhteellisen tervehenkistä lohtusyömistä? Polvi oli kipeä, harmitti, olin lomalla enkä päässyt tekemään mitään suunnittelemiani asioita. Jätski oli hyvää ja lohdutti sillä hetkellä. Mutta tajusin myös, että saman jatkaminen seuraavan päivänä ei olisi enää auttanut mihinkään. Päinvastoin olisi alkanut harmittaa se, että tein itselleni jotain mitä myöhemmin katuisin. Ehkä voin pikku hiljaa alkaa luottaa itseeni näissä syömisasioissa?

lauantai 26. toukokuuta 2012

Voi itku…

Olin lyhyellä lomalla rakkaan serkkuni luona keski-Euroopassa. Loman ensimmäisenä päivänä leikkiessäni serkkuni hurmaavan koiran kanssa onnistuin kompastumaan aika erikoisella tavalla taittaen toisen polveni ikävällä kulmalla väärään suuntaan. Polvessa tuntui naksahdus ja näin tähtiä. Koska minulla on jo toisessa polvessa nivelsidevamma halusin heti magneettikuvaukseen (ikävät muistot tuosta vammasta…). Yksityisesti, seuraavana päivänä = 80 euroa. Taitaa olla vähän eri hinnat kuin Suomessa?! Hyvä uutinen on se, että nivelsiteet ovat kunnossa, mutta jotain vikaa polvessa on. Emme edes internetin avulla onnistuneet kääntämään selkokielelle diagnoosia. Kävi ilmi ainoastaan, että vierailu ortopedille on tarpeellinen.
KYLLÄ HARMITTAA. Viikko “onnettomuuden” jälkeen polvi on vieläkin kipeä, etenkin taivuttaessa ja tuntuu “epävarmalta”. Siltä, että yksikin väärä liike saa sen pois sijoiltaan. Joten juoksu, spinning ja kaikki muu suosikki hikiliikunta on toistaiseksi pois kuvioista. Käveleminenkin on hieman hidasta ja vaivalloista. No pahemminkin olisi voinut käydä. Maanantaina varaan ajan ortopediltä, joten kai se tästä???



tiistai 15. toukokuuta 2012

Vähän heikottaa

Jostain syystä minua on heikottanut aika usein viimeisten 2 viikon aikana. Sellainen vähän löysä ja vetämätön olo. Osaksi epäilen, että syy on siitepölyallergia. Yritän välttää antihistamiinien ottamista, mutta välillä on pakko turvautua niihin. Ja ne nyt ainakin väsyttävät. Kerrassaan ärsyttävä olotila. Yksi työkaveri valitti samaa, joten ehkä ilmiö liittyy kevääseen?

Juoksu ei heikotuksen hetkinä suju, mutta onneksi spinning kyllä. Ja vielä ihan kohtuullisella tehollakin! Tänäänkin töistä lähtiessä olo oli heikohko, mutta matkalla salille söin tuhdin puoleisen proteiini patukan ja se tuntui auttavan. Ainakin 50 min. suhteellisen reipastahtinen juoksu meni loistavasti! Olisin voinut jatkaa kauemmikin, mutta juotuani juostessa melkein litran vettä, vessahätä oli sen verran pakottava, että oli keskeytettävä. Juon varmasti aivan liikaa juostessani. Mutta kun se tuntuu niin hyvältä! Tänään juoksumatolla mietin miten luonnossa juoksevat ihmiset pärjäävät?! Vaikka kai on olemassa jotain ihan käteviä  juomapullo-systeemejä?

Heikotuksesta huolimatta menee ihan kivasti. Olen NIIN onnellinen siitä, että ei ole ollut minkäänlaisia mässäilyhaaveita tai ajatuksia. No yhtenä päivänä söin 2 pientä jätskiä, joka ei todellakaan ole paha MINULLE. Minut tunnetaan ihmisenä, joka voi syödä vaivatta vaikka 4-5 isoa ja äklömakeata jätskiä päivässä (dajm-tuutti, magnum, jättis jne.jne.). Erittäin huono tapani on yksinollessa syödessäni tehdä samalla aina jotain muutakin. Luen, katson telkkaria tai olen netissä. Tuosta paheesta haluan päästä eroon, koska silloin en todellakaan nauti tai keskity ruokaan niin paljon kun olisi hyvä. Tuo aikaisemmin  mainitsemani toisen jätskin syöminen johtui pääasiassa siitä, että en keskittynyt nauttimaan kunnolla siitä ensimmäisestä, koska tein samalla jotain muuta. Niin turhaa! Mutta ainakin olen nyt todella tiedostanut asian. Se on toivottavasti ensimmäinen askel läsnäolevampaan syömiseen.

tiistai 8. toukokuuta 2012

Jäsenenä taas

kuntosalilla siis. Eli säännöllisen liikunnan pariin on palattu. Viikonloppuna rauhallinen 45 min. juoksu ja samanpituinen spinning. Hyvältä tuntui. Vähän oli juostessa sykkeet normaalia korkeammalla, mutta johtui varmaan melkein kuukauden tauosta. Aion jatkaa toistaiseksi vain harrastamalla niitä lajeja, jotka minua innostavat. Salitreeni ei huvita, joten ainakaan heti en aio sillä itseäni “kiusata”, allien uhallakin!

Tämän liikuntatauon aikana on ollut todella helppo syödä hyvin ja juuri sopivasti. Mielessäni jostain syystä assosioin liikuntatauon ja kohtuullisen syömisen yhteen syy-seurauksena, joten sisälläni on pieni pelko, että mitäs nyt kun alan taas liikkumaan enemmän? Rationaalisesti ajattelen ja tiedän, että ei ole mitään syytä miksei sama ihana kohtuullinen syöminen jatkuisi yhä edelleen. Mutta jostain syystä joku osa minusta on huolissaan, että mitä jos liikunta saa minulle aikaan valtavan ruokahalun? Tai vielä pahempaa: ruokahimoja?

Onneksi rationaalinen osani on tällä hetkellä vallassa ja yrittää rauhoittaa pelkäävää kaveriaan.
Uskomattoman paljon tunteita, pelkoja, ahdistuksia, epäilyä ja huolia syömiseen kyllä liittyy näin “kypsässäkin” iässä. Eteenpäin mennään kuitenkin.

Kävin vaa-alla aamulla. – 100 g viime viikosta. Rehellisesti sanottuna olisin toivonut, että paino olisi pudonnut ½ kg, mutta tuo pieni pettymys meni onneksi melkein heti ohi. Olen syönyt hyvin ja sopivasti ja se on tärkeämpää kuin laihtuminen.
Olen miettinyt mikä olisi paras punnitustahti? En halua olla vaaka/paino obsessed, mutta haluan kuitenkin suht’ säännöllisesti tietää missä mennään. Viime aikoina olen punninnut itseni n. kerran viikossa ja se tuntuu aika hyvältä. Välillä kuitenkin leikettilen ajatuksella, että punnitsisin itseni hieman harvemmin, esim. joka toinen viikko. Keskittyisin mahdollisimman paljon hyvään oloon enkä mihinkään numeroon. Kuulette sitten kun seuraavan kerran vaa-alle hyppään!



keskiviikko 2. toukokuuta 2012

Kriittisen rajan alla

Tänään aamulla painoni oli 59.9. Ensimmäistä kertaa sitten alkusyksyn. Olen siis päässyt eroon syksyn ja talven aikana keräämistäni todellä ärsyttävistä n. 4 kilosta. Ilman diettiä ja suurempia uhrauksia. Olo on tyytyväinen ja onnellinen.
Tiesin, että näin tässä kävisi, jos pystyisin syömään normalisti ahmimatta.
60 kg on minulle se raja, jonka yli en enää haluaisi mennä. Sen jälkeen vaatteet alkavat kiristämään ja psykologisesti se on “oman tuntuisen” painon yläraja minulle.

Minulla ei ole mitään tiettyä painotavoitetta. Ennemminkin hyvänolon tavoite. Siihen kuuluu säännöllisen liikunnan aloittaminen nyt noin 3 viikon tauon jälkeen ja samalla tavalla syöminen. Eli sopivasti kaikkea, myös päivittäisiä pieniä herkkuja. Tavoitteena on myös mahtua ainakin suurimpaan osaan entisistä kesävaatteista. Uskon, että niin käy suhteellisen pian. Viime kesänä en painanut kuin ehkä kilon vähemmän kuin nyt, mutta olin käynyt ahkerammin salilla ja siksi kiinteämpi. Mutta, tässä vaiheessa, juuri alle kriittisen 60 kg painon saavutettuani, olen niin usein sitten luonut itselleni hirveitä paineita ja odotuksia tietynlaisesta “täydellisyydestä”, ja kun en ole siihen pystynyt, olen alkanut ahmia ja sabotoida jo saavuttamaani tulosta, josta minun olisikin pitänyt olla tyytyväinen. Toivon, että niin ei käy tällä kertaa.
Minusta tuntuu, että nyt en tavoittele mitään “lähes täydellistä” vartaloa/ulkonäköä/olotilaa tai jotain tiettyä painoa, joten vaikka en enää laihtuisi graamaakaan aion olla tyytyväinen vain sen takia, että asenteeni syömiseen on muuttunut todella paljon terveemmäksi.
Tulen toivottamasti iloitsemaan tämän kesän “bikinibody”stani paljon enemmän kuin monena muuna vuonna, vaikka on selluliittiä, vähän mahaa eikä kasivarretkaan ole kuin Madonnalla. Olen tehnyt oloni eteen hyviä tekoja rennosti ja nauttimalla. Ja ennen kaikkea puhun itselleni nykyään paljon ystävällisemmin ja kannustavammin. Eikö siitä jo tulisi olla itselleen kiitollinen?



En karppaa, mutta nykyään syön enemmän proteiinia ja vähemmän pastaa ja vaaleata leipää. Lounaaksi teen välillä ruisleivästä eväät ja silloin täällöin syön jonkin verran riisiä, perunoita ja pastaakin. Keksien mussuttamisesta olen luopunut (olikin aika iso pahe minulle, etenkin chocolate cookies…). Mutta kaikkein suurimmista herkuistani suklaasta, jätskistä ja viinistä en ole tyystin luopunut. Annokset ovat vaan paljon entistä pienemmät. Tällä ruokavaliolla mieliteot ovat pysyneet todella hyvin kurissa, energiaa on ollut enemmän kuin ennen ja paino siis pudonnut hitaasti ja varmasti.

Myös henkisesti olen voinut paremmin. Osittain ulkoiset asiat ovat olleet “suotuisat”, osittain olen myös itse vaikuttanut olotilaani. Esim. kun silloin tällöin tunnen tietynlaista ahdistusta eräistä avoinna olevista asioista (ja niihin liittyvistä tekemättömistä päätöksistä) en ole tapani mukaan rauhoittanut itseäni herkuilla. Olen ystävällisesti muistuttanut itseäni siitä, että syöminen tuo vain hetkellisen tauon ahdistukseen/huolestumiseen, mutta sen jälkeen harmittaa kahta pahemmin. Usein olen saanut sitten tuon ikävän olon menemään ohi vain kestämällä sitä jonkin aikaa tai keksimällä itselleni jotain mukavampaa tekemistä ja olo on rauhoittunut.

Aina välillä herää pieni pelko siitä, että mitä sitten kun joskus saatan sortua entiseen mässäilyyn? Toivon pystyväni antamaan sen itselleni heti anteeksi ja miettimällä jo seuraavalla aterialla miten päästä mahdollisimman nopeasti taas normaaliin syömiseen. Ilman syyllistämistä ja itseinhoa. Kompasteluhan kuuluu normaaliin elämään!

Liityin siis taas entiselle salilleni jäseneksi. Sain lopulta sieltä sen verran hyvän tarjouksen, että kannatti jatkaa pienistä empimisistä huolimatta. Tästä lähtien yritän päästä eroon “pakko liikkua kun maksaa kallista kuukausimaksua”-asenteesta. Aion käydä salilla juuri sen verran kun mieleni tekee. Olen ryhdistäytynyt moneen muuhun asiaan tuhlaamisessa, niin että jos salikorttia tulee toisina viikkoina käytettyä vain vaikka kerran ei siitä kannata itseään syyllistää.

Olen utelias näkemään mitä toukokuu tuo tullessaan. Yhä kasvavaa tasapainoa toivottavasti. Energistä ja aurinkoista toukokuuta meille kaikille!

maanantai 23. huhtikuuta 2012

Vartalokriisi

Jonkin aikaa kestäneen tietynlaisen tasapainon ja tyytyväisyyden jälkeen iski yllättäen vartalokriisi.
Valokuvista se sai alkunsa. Aamulla kotoa lähtiessäni minulla oli varsin hyvä ja tyytyväinen olo omassa vartalossani. Laitoin päälleni farkut, jotka koko talven ovat olleet niin kireät ettei niitä ole voinut käyttää. Eilen ne oli ihan kivan tuntuiset päällä ja olin siitä tietysti iloinen. Vietin mukavan päivän ystävieni kanssa, mutta illalla ladatessani valokuvia tietokoneelle kriisi iski.

Tuoltako minä näytän? Pyöreä naama (jota uusi tukka vielä korostaa…), todella pulleat käsivarret, tuossakin kuvassa näyttää ihan siltä kun minulla olisi kaksoisleuka (ei oikeasti ole), no onneksi pidän sentään laukkua mahan edessä ettei sekin nyt vielä näy.
Osa teistä varmaan osaa kuvitella kaikki ne ikävät, kritisöivät, mollaavat ja itseinhoiset ajatukset, jotka pääsivät valloilleen. Vertailua kuvissa oleviin ystäviini, jotka tietysti näyttävät kaikki hyviltä ja hoikemmilta kuin minä. Ja päivän loistavasta fiiliksestä oli ainakin puolet pyyhitty pois.

Miksi muutama valokuva onnistui pyyhkimään minulla olleen hyvän olon pois? Salakavalasti mieleeni tuli myös laihdutusajatuksia “huomenna hitto vieköön alkaa kyllä tiukka kuuri, en halua näyttää tuollaiselta pullukalta”. Ja koska tänään alkaisi “uusi elämä” eilen illalla piti tietysti hieman herkutella. ARGH, vieläkin tätä menoa!?

Tiedän, että tämä on tie huonompaan, joten ei aio sitä tällä kertaa seurata.
Haluan saada mahdollisimman nopeasi positiivisemman ajattelutavan takaisin, joten yritän keskittyä siihen, että eilinen herkutteluni oli varsin kohtuullista. Pieni jätski, vähän karkkia ja pieni pulla. Yritän myös iloita siitä, että kauheista valokuvista huolimatta mahdun taas 2 housuihin, joihin en kuukausiin mahtunut. Tänään kuitenkin laitoin päälle isoimmat omistamani housu:). Ja mukavan löysät nämä ovatkin.

Vielä ei siis ulkonäköni ja pääni sisällä oleva “idea” ulkonäöstäni tai koostani kohtaa. Luullakseni ne ovat kuitenkin jo paljon lähempänä toisiaan kuin vaikkapa muutama vuosi sitten. Hyvällä huolenpidolla ja sillä kohtuudella ne ehkä vielä jonain päivänä kohtaavat. Ainakin toivon niin.
Tänään haluan olla herkuttelematta, koska haluan sen kevyemmän olon mikä minulla oli ennen viikonloppua. En siis ole herkuttelematta sen takia, että sisäinen tyranni kriitikkoni niin vaatii. Siksi uskonkin siinä tänään onnistuvani.



perjantai 20. huhtikuuta 2012

Tyypillistä

Tällä viikolla loppui jäsenyyteni kuntosalilla. Salin suht’ agressiivisesta painostuksesta huolimatta en ole vielä uusinut jäsenyyttäni. Heidän hintapolitiikkansa vanhoja, uskollisia asiakkaita kohtaan ärsyttää minua. Niinpä aion katsastaa ainakin pari muuta salia, joista toisella ainakin olisi varsin mielenkiintoinen tarjous menossa.
Kävin myös katsomassa juoksumattoa… Olisi ihana ostaa kotiin juoksumatto, kun juoksu kuitenkin on lempilajini. Siinä säästyisi salijäsenyysmaksutkin. Mutta, on se vaan niin hemmetin iso ja ruma kapistus! Tällä hetkellä meillä olisi sille huone, jossa se ei “häiritsisi esteettistä silmääni”, mutta harkitsemme muuttoa pienempään asuntoon, eikä juoksumatto keskellä olo-tai makuuhuonetta oikein innosta.
Mutta tyypillistä on siis se, että nyt kun ei ole salia, on hirveä hinku hikiliikuntaan! Viime aikoina olen usempaankin kertaan murehtinut liikuntamotivaation osittaista katoamista, mutta jäsenyyden loppuessa se löytyi heti!
Tämä ja seuraava viikko ovat täynnä kivaa ohjelmaa, joten en näinä päivinä oikein salille ehtisikään. Mikään ei tietysti estä sovittamasta vaikkapa Jillianin 30 min. jumppatuokiota päiväohjelmaan, mutta viimeistään ensi viikon jälkeen tavalla tai toisella palaan  hikiliikunnan pariin.
Jillianista puheenollen, oletteko huomanneet, että TV Viideltä  (perjantaisin klo 15.05) on taas alkanut hänen ohjelmansa “Eroon läskeistä”? On se Jillian vaan niin hyvä tyyppi!

tiistai 17. huhtikuuta 2012

Kohtuus kannattaa

Olen onnellinen siitä, että viime aikoina olen syönyt kohtuullisesti. Tietoisesti hyvin ja vähentäen turhaa, joka minun tapauksessani tarkoittaa etenkin makeita herkkuja. Kuten edellisessä postauksessa totesinkin, kaikesta turhasta en silti ole luopunut. Joka päivä syön jotain makeaa herkkua, mutta kohtuullisesti. Yleensä ehkä 150-300 kalorilla. Välillä tietysti enemmänkin.
Paino on silti laskenut. Hitaasti, kuten toivoinkin. Kauhean ja vaikean talven saldona oli melkein 4 lisäkiloa…, joista nyt kahdesta olen pääsyt eroon. Punnitsen itseni yleensä max. kerran viikossa. Mittoja en ole ottanut lainkaan, se olisi tuntunut jotenkin laihduttamiselta ja sitähän minä en tee. Ihan kivasti olen kuitenkin pienentynyt! Eräätkin housut, jotka olivat koko talven niin kireät ettei niitä voinut käyttää, ovat nyt oikein mukavat päällä. Ja ihan kohtuullisen näköisetkin.
Eli rentoa painonhallintaa. Ja sehän minulla on ennenkin toiminut hyvin. Olen sen vaan aikaisemmin aina jossain vaiheessa onnistunut pilaamaan perfektionismilla. Eli pikku hiljaa aloin odottaa itseltäni “täydellistä” syömistä eli ei mässäilyä tai minkään sortin ylensyöntiä koskaan. Ja kun niin sitten kävi, se oli kauhea katastroofi, josta piti piiskata ja halveksia itseään. Ja syödä tietysti lisää. Nyt olen vihdoin tajunnut, että on täysin järjetöntä odottaa “täydellisyyttä”. Mässäilyjä tulee varmasti vielä, mutta ne ovat lyhyitä kausia eikä niiden takia kannata itseään inhota.

Tämän kohtuuden takana on ehdottomasti säännöllinen ja riittävä syöminen. Suurin muutos on tapahtunut aamiaisessani. Ennen yleensä söin pienen marjajogurtin ja kuitumuroja (yht.n. 225 kcal) ja minulla oli nälkä ja/tai heikko olo vähintään parin tunnin kuluttua.
Nykyään syön isomman ja rasvaisemman maustamattoman kreikkalaisen tai turkkilaisen jogurtin ja herkkumysliä (rasvaista ja makeaa, ei valitettavasti kuitupitoista). Lisäksi juon tuorepuristettua appelsiinimehua useimpina aamuina eli aamiaisen kalorit vaihtelevat n.400-450 välillä ja olo on huomattavasti virkeämpi ja energisempi. Ja aamianen on suurta herkkuani!
Niinä aamuina, joina kiireen tai muiden syiden takia tämä vakioaamiainen jää väliin huomaan koko loppupäivän olossa ja syömisissäkin eron.
Ennen panttasin suurimman osan kaloreista iltaan. Nykyään syön tasaisesti koko päivän ja tämä on auttanut todella paljon myös makeanhimoon ja jatkuvaan haluun napostella jotain.
Hitaasti olen tiellä kohti tasapainoisempaa suhdetta ruokaan. Tyytyväinen olo.


keskiviikko 11. huhtikuuta 2012

Hikari laihduttajan paluu

Hikari en siis ole minä, vaan mieheni. Hän on täysin normaalipainoinen, hoikka/normaalirakenteinen ja ennen kaikkea hänellä on yleensä todella terve suhde ruokaan. Syö terveellisesti ja herkuttelee kohtuullisesti. MUTTA aina silloin tällöin, parin vuoden välein, hän saa jonkun askeettisuus-puuskan. Tällä kertaa innoittajana on toiminut erään ylipainoisen tuttavan (miehen) 9 kg pudotus 2 viikossa. Syöden pelkkää proteiiniä. Aivan järjetöntä! Tänään on menossa toinen päivä ja olo on kuulemma jo paljon kevyempi. Epäilemättä, mutta mikä mahtaa olla olo viikon kuluttua?

Miten tämä sitten minuun vaikuttaa? Toivottavasti vain positiivisesti! Että toisen esimerkki saisi minutkin luopumaan hetkeksi useimpina päivinä niistä noin 300 turhasta kalorista, jotka tällä hetkellä nautin. Olen ollut aika tyytyväinen syömisiini ja suhteeseeni ruokaan viime aikoina (no edellisen postauksen pahamieli herkuttelun olisin mieluusti jättänyt väliin…).
Kirjasin eilen pitkästä aikaa syömiseni kiloklubiin ja keskiverto päivänä syön n. 1800-1900 kaloria, joista n. 300 on ns. turhaa kaloria. Mutta on upeaa, että en tunne tekeväni mitään uhrauksia eikä minulla ole ollut juurikaan erityisiä mielitekoja tai mässäilyhaluja. Arkisin syön aika samalla tavalla melkein joka päivä. Viikonloppuisin, juhlissa ja “huonoina” päivinä sitten enemmän.  Haluaisin kuitenkin päästä eroon muutamasta kilosta ja se onnistuisi varmasti aika helposti jättämällä pois nuo n.300 ylimääräistä kaloria.

Nuorempana olisin saattanut alkaa kilpailla mieheni kanssa. Ei siinä kumpi laihtuu enemmän, mutta dietin noudattamisessa. Onneksi nyt tiedän, että tuollaisella pikadietillä on minuun vain negatiivinen vaikutus: takuuvarma mässäilykausi jossain vaiheessa enkä edes harkitse moista.  Yksi vanhenemisen hyviä puolia:)

torstai 5. huhtikuuta 2012

Vähän huonoa ja paljon hyvää

Muutama päivä sitten olin töissä sattuneen konfliktin takia todella vihainen. Ja vanhasta tottumuksesta ensimmäinen ajatukseni lähtiessäni töistä oli suklaa. Pahaa mieltä lääkitsemään ja huonoa tuulta parantamaan. Toinen ajatus oli “täysin hyödytöntä, jälkeen päin harmittaa vaan, joten miksi ihmeessä haluan tehdä itselleni pahaa ollessani vihainen toiselle ihmiselle??”.

Arvatkaa kumpi voitti taistelun, järkevä minä vai loukkaantunut masokisti minä? Valitettavasti jälkimmäinen. Söin suklaapatukan hotkien, tiedostaen täysin miten väärä “lääke” se oli olooni ja lainkaan siitä nauttimatta. Kotiin tultuani jatkoin vielä suklaajätskillä (ehkä noin pari dl) ja pienellä määrällä juustonaksuja (aika erikoinen yhdistelmä…).

MUTTA siihen se jäi. Monta kertaa vastaavassa tilanteessa olen syönyt itseni täysin ähkyyn ja sitten maannut loppuillan tuskissani sohvalla. Ja aika monta kertaa sama on jatkunut vielä seuraavanakin päivänä. Olin siis iloinen siitä, että en tehnyt itselleni suurempaa tuhoa. Olen miettinyt pääni puhki miksi ylipäätään päätin purkaa herkkuihin pahaa oloani vaikka tiedostin täysin sen älyttömyyden.

En ole löytänyt mitään järkevää vastausta, mutta uskon, että taustalla on yhä edelleen perfektionismi. Jos olisin hyväksynyt ensimmäisen lohtusyömisen, suklaapatukan, vaikka se ei niin järkevää ollutkaan, olisi pieni “ahmimiseni” saattanut jäädä siihen. Mutta koska ajattelin olevani lapsellinen masokisti, syyllistin ja arvostelin itseäni tuosta suklaapatukan syömisestä ja kun kerran olin jo tehnyt typeryyksiä mitä väliä jos  jatkan.
Onneksi aika nopeasti tajusin tai pikemminkin tunsin, että vain minä tulen kärsimään jos syön itseni ähkyyn enkä halua antaa röyhkeälle työkaverilleni niin paljon valtaa minun elämässäni. Voin lopetta syömisen nyt ja pelastaa loppupäivän olon.

Yksi harvoista kerroista kun potentiaalisen ahmimiskohtauksen aikana tunsin, että pystyn ja haluan lopettaa pahan olon hukuttamisen ahmimiseen. En ole itsetuhoisten voimien armoilla. Selviän näistä tunteista ja tunnekuohuista ilman ahmimistakin. Ja, että vaikka en kyennyt vastustamaan vanhaa kiusausta kokonaan en silti ole täysi luuseri tässä asiassa. En syyllistänyt itseäni niin kuin yleensä vaan tunsin, että tein jotain positiivista ongelman hyväksi. Ja ennen kaikkea tunsin toiveikkuutta: asiat voivat muuttua.

Hyvää pääsiäistä kaikille.
Toivoo,
toiveikas Taina



torstai 29. maaliskuuta 2012

Pakko?

Talven melkein 3 kuukautta kestäneen flunssakauden jälkeen minulla on ollut hieman vaikeuksia löytää liikuntamotivaatiota. Olen tuon sairastelukauden aikanakin liikkunut, mutta vähemmän kuin yleensä ja välillä on ollut parin viikon taukoja.

Olen harrastanut liikuntaa suhteellisen säännöllisesti noin 4 vuoden ajan. Salitreeniä (josta en pidä…) ja juoksua enimmäkseen. Vähän spinningiä ja erilaisia jumppia silloin tällöin. Nykyisellä salillani olen käynyt 3 vuotta, mutta en oikeastaan koskaan ole siellä kovin hyvin viihtynyt. Sali on suhteellisen hieno ja moderni, mutta siellä on huono ilmanvaihto, joka tekee treenamisesta välillä epämiellyttävää.
Koska kuitenkin maksan suht’ kallista jäsenmaksua mielessäni on aina “pakko liikkua” ajatuksia.
Vaikka “pakko” ei ainakaan omalla kohdallani toimi kovin hääppösenä motivaation kasvattajana…

Toissa päivänä olin jo salin parkkipaikalla kun käänsikin auton kotia kohti ja jätin liikunnan väliin. Omatunto kolkutti hieman, mutta kotona oli kiva puuhata rauhassa, joten se meni onneksi nopeasti ohi. Eilen ajoin taas suoraan töistä salille. Yhtään ei olisi huvittanut, etenkään salitreeni. Niinpä houkuttelin itseni liikkumaan lupaamalla itselleni, että voin vain juosta (se minua huvittaa melkein aina). Ja tuloksena oli varsin mahtava 50 minuutin juoksu! Hyvä muistutus minun kaltaiselleni mustavalkoiselle on/off tyypille taas siitä, että harmaa on yleensä kaikkein paras vaihtoehto. Jos olisin tapani mukaan pitänyt kiinni “pakosta” eli salitreeni + juoksu olisin todennäköisesti jättänyt liikunnan eilen väliin. Mutta sopiva kompromissi sai minut liikkumaan ja vielä iloisella mielellä.
En tiedä mistä olen päähäni saanut tuon salitreeni “pakon” kun en siitä erityisemmin kerran nauti? Olen viime aikoina käynyt pitkästä aikaa ryhmäliikuntatunneilla, mutta jos ei halua olla sidottu aikatauluihin salitreeni on tietysti helpompi vaihtoehto. Ja tietysti taustalla on myös “hyötyajattelu”: onhan sillä varmasti helpointa muokata vartaloaan. Vaikka ei siitä kyllä omalla kohdallani edes ole suurempaa hyötyä koska en pidä siitä -> olen laiska punttitreenaaja.

Salijäsenyyteni loppuu ensi kuussa. Olen miettinyt eri vaihtoehtoja. Salin vaihto tulee tietysti ensimmäisenä mieleen. Nykyinen sali vaan on ehdottomasti kotiani lähimpänä oleva ja se on minulle tärkeätä, koska työmatkoihin menee jo aivan liikaa aikaa.
Mietin, jos pitäisin kesän taukoa ja keräisin uutta intoa. Onhan minulla kotona Jillianin dvd (rehellisesti sanottuna, en usko, sitä tulisi kovinkaan paljoa tehtyä…) ja voisin harrastaa kävelyä ja  uintia. Ja juoksuakin silloin tällöin. Asfaltilla en kyllä tule enää ikinä juoksemaan. Sen verran traumaattinen kokemus oli vuoden 2010 akillesjännevaivat, jotka saivat viimeisen silauksen asfaltilla juoksemisesta.
Voisin myös ostaa juoksumaton kotiin ja lopettaa salimaksujen maksamisen kokonaan!
Vaihtoehtoja varmasti löytyy kun vaan avaa mielensä.
En vielä tiedä mihin ratkaisuun päädyn, mutta haluan eroon pakkoliikunnasta ja  takaisin liikunnan ilon. Sohvaperunaksi en enää halua!


tiistai 27. maaliskuuta 2012

17 asiaa

Sain jokin aika sitten ihanalta Quantinalta kaksoistunnustuksen (kiitos!), jonka vihdoin toteutan. One Lovely Blog Awardin saajan tulee kertoa itsestään seitsemän asiaa, kun taas Pyttypalkintoon kuuluu kymmenen kiehtovan yksityiskohdan paljastaminen itsestä.
En tiedä  miten kiehtovia nämä paljstuksen ovat, mutta tässä niitä tulee.

1.    Haaveilen koirasta. Ihan hirveästi. Valitettavasti mieheni ei ole vielä lämmennyt asialle, vaikka koirista pitääkin.

2.    Kaikkein rakkaimmat ystäväni asuvat kaukana ja näemme harvoin. Olemme silti niin tiiviisti yhteydessä, että tiedämme toistemme elämästä varmasti lähes tulkoon kaiken.

3.    Iän lisääntyessä kaveripiirini on pienentynyt. En vain jaksa kuluttaa energiaa ihmisiin, joiden kanssa minulla ei ole enää paljon yhteistä.

4.    Viihdyn hyvin yksin.

5.    Olen erinomaisissa väleissä ex-mieheni kanssa. Usein uskoudumme toisillemme nykyisten   suhteidemme ongelmista. En tiedä miten tyytyväinen mieheni olisi, jos tietäisi tästä:)

6.    Minulla on ihania sukulaisia: tätejä, setiä ja serkkuja.

7.    En pidä kahvista enkä limuista.

8.    Lapsena/teini-ikäisenä haaveilin kirjailijan, sisustusarkkitehdin ja psykologin ammateista.

9.    Uskon, että vaihto-oppilasvuosi muutti elämäni. Iloineen ja vaikeuksineen mahtava kokemus.
Olen yhä yhteydessä sen aikasiin tärkeisiin ihmisiin.

10.    Lapsena olin todella nirso. Elin vuosia pääosin viilillä, voileivillä ja pastalla.

11.    Lapsuuden kodissani ei syöty juuri koskaan mitään herkkuja. Välillä mietin onko tämä syynä suureen suklaa- ja jätskirakkauteeni?

12.    Minusta ruohonleikkaaminen on ihanaa puuhaa!

13.    En ymmärrä miten Kim Kardashian voi olla kenenkään tyyli-ikoni???

14.    Lukiossa lintsasin suurimmalta osalta liikuntatunneilta.

15.    Rakastan kirjoja ja lukemista, mutta viime aikoina olen lukenut harvinaisen vähän.

16.    Rakastan olla ruskettunut, mutta en nykyään enää jaksa maata auringossa kovin montaa tuntia päivässä. Parempi niin varmasti.

17.    En tiedä johtuuko se auringosta vai raskaasta vuodesta, mutta minusta tuntuu, että olen yht’äkkiä vanhentunut paljon, etenkin kasvoista. Tähän asti minua on aina luultu ikääni nuoremmaksi. Nykyään ei varmaan enää. Höh.





keskiviikko 14. maaliskuuta 2012

Hiljaiseloa

Aika ja energia tuntuu menevän suurimmaksi osaksi elämän miettimiseen. Suuria päätöksiä edessä ja pelottaa kuunnella sydämmen ääntä. Se kun vie tuntemattomille teille, toisin kuin järjen ääni. Saa nähdä mihin päädyn...?
Syömisissä olen pysynyt kohtuudessa ja varsin vaivattomasti, mutta liikunnan suhteen olen ollut laiska. Ei vaan ole ollut intoa ja viime viikkoina olenkin käynyt salilla vain 1-2 kertaa viikossa. Eilenkään en olisi yhtään jaksanut/huvittanut mennä, mutta en halua muuttua sohvaperunaksi, joten pakotin itseni salille. Olin ajatellut juosta ja ehkä harrastaa hieman salitreeniä, mutta kun eräs ryhmäliikuntatunti olikin juuri sopivasti alkamassa salille tuntuani, meninkin sinne. Ryhmän energia teki hyvää ja juoksin sen jälkeen vielä 20 min. juoksumatolla. Enkä voinut taas muuta kuin ihmetellä, miksi kynnys liikuntaan oli korkea??
Salinkin suhteen on tehtävä valintoja, eli jäsenyyteni loppuu kuukauden kuluttua enkä ole varma jatkanko samalla vai vaihdanko. Ensin pitäisi tehdä nuo muut suuremmat päätökset, ne nimittäin vaikuttavat vähän kaikkeen muuhun. Sitoutumiskammoiselle ja rutiineista tykkäävälle aikamoinen määrä sitoutumispäätöksiä ja mahdollisia muutoksia! Ei ihme jos stressi on välillä korkealla. Time to stay calm and carry on!

tiistai 6. maaliskuuta 2012

Ja mitä sitten tapahtuikaan…

Edellisessä postauksessa hehkuttamaani riisuttua syömistä kesti tasan viikon. Sen ajan kun yksinoloni kesti. Arjen palattua sorruin 2 päivän hiilarimässäilyihin ja sitten palasin siihen ainoaan minulle järkevään ja toimivaan “systeemiin” eli rentoon syömiseen ja toivottavasti painonhallintaan. Yritän tehdä suht’ järkeviä valintoja, syödä tarpeideni mukaan ja suhtautua itseeni mahdollisimman hyväksyvästi. Se hölmö perfektionisti minussa ihailee kurinalaisuutta, mutta sisäinen kapinalliseni (tms.) ei vaan suostu liikaan kurinalaisuuteen.  Harmi…kurinalaisen viikon saldo oli -1.5 kg:)
Kun kerroin tuosta kokeilustani serkulleni, joka on sekä psykologi, että psykoterapeutti ja lisäksi tuntee minut varsin hyvin, hän rypisti kulmiaan huolestuneen näköisenä ja varoitti minua olemasta liian rajoittava tai muuten todennäköisenä seurauksena olisi  ahmimiskohtaus. Ja vähän niinhän siinä sitten kävikin.

Patrik Borgin blogissa on ollut keskustelua paino-ongelmista ja onko ylipaino aina ihmisen omaa syytä vai ei. Katri Manninen jätti mielenkiintoisen kommentin siitä, että ylipaino ja jatkuva epäonnistuminen laihduttamisessa on ihmisen oma valinta, koska joku osa häntä ei ole riittävän vakuuttunut siitä, että ylipaino on riittävän suuri ongelma tai laihtuminen niin hyvä asia, että kannattaisi laihduttaa.  Katri Mannisen mukaan moka on siinä että yritätämme motivoida itseämme laihduttamaan valehtelemalla itsellemme, että emme halua mitään niin paljon kuin laihtua, kun oikeasti yksi osa meissä EI halua laihtua. Olen samaa mieltä. Tai itseeni tuo ainakin pätee. Ja siitä vasta hirveän sisäisen konfliktin saakin aikaiseksi kun 2/3 osaa itsestä haaveilee ja haluaisi laihtua, mutta se epämotivoitunut 1/3 sabotoi yrityksiä.  Nyt vielä kun löytyisi tuon sabotoijan mystiset syyt… Ja vaikka niitä ei löytyisikään voi tehdä paljon oman hyvinvointinsa eteen pelköstään luopumalla on/off dieetti ajattelutavasta ja sitähän rento painonhallinta juuri on. Tätä yritän saada sisäistettyä. Pysyvästi.

torstai 23. helmikuuta 2012

Riisuttu ruokavalio

Viime sunnuntaina yht’äkkiä päätin, että nyt saa riittää. Nyt HALUAN tehdä asioille jotain.
Minulla on noin 30 housut, joista voin tällä hetkellä käyttää 3!! Vaatekriisi/ulkonäkö motiivi ei kuitenkaan ollut ainoa tai edes ehkä tärkein tälle päätökselle ruokavalion riisumisesta. Minulla on menossa sellainen kausi elämässäni, että on pakko katsoa itseään peilistä (noin kuvainnollisesti) ja totuutta silmiin. Enkä ihan hirveästi pidä siitä mitä olen nähnyt. Eniten minua vaivaa omassa käytöksessäni asioiden siirtäminen, välttely ja tietynlainen saamattomuus. En tavallaan luota itseeni, koska niin monta kertaa olen pettanyt itselleni antamani lupaukset.
Perhe on tämän viikon poissa, joten hetki ei olisi voinut olla oivallisempi muutokselle ja itsetutkiskelulle. Vaikka jo melkein kuukausi sitten täälläkin kuulutin viinistä luopumista, en ollut sitä(kään) saanut aikaiseksi... Nyt on menossa 5. viinitön ja sokeriton päivä. On muuten ollut vaikeampi luopua viinistä kuin sokerista…  Pakko tunnustaa, että suon kyllä itselleni 2 palaa tummaa suklaata päivässä, jos siltä tuntuu. 85% tumma suklaa on niin kitkerän ja suorastaan pahan makuista, että sitä ei yhtään enempää edes halua syödä.

Riisuttuun ruokavalioon kuuluu siis mahdollisimman yksinkertaisesti ja pelkistetysti syöminen. Minulle se tarkoittaa myös melkein samoja ruokia joka päivä. En pidä ruuan laitosta ja vaihtoehtojen miettimisestä, joten ensimmäiset 3 päivää söin joka ilta vihannessosekeittoa ja jauhelihapihvin illalliseksi. Keitto oli aluksi mielestäni aika pahaa, mutta neljäntenä päivänä (keittoa riitti myös karppipizzan seuraksi) se alkoi maistua ihan kohtuulliselta! Olen tehnyt muitakin mielenkiintoisia “löytöjä”. Kun ylimääräinen sokeri on jäänyt pois, on alkanut tehdä mieli hedelmiä!( En siis yleensä syö kovin paljoa hedelmiä.) Ja tämän hetkinen aamiaiseni on aivan mahtavaa herkkua: maustamatonta kreikkalaista jogurttia ja mysliä. AH, illalla nukkumaan mennessä silmissäni kiiluu jo tuo annos! Yksinkertaisuus ei minun tapauksessani tarkoita mitään nälkäkuuria. Kalorit ovat vaihdelleet 1400 ja 1700 välillä. En ole vielä punninnut itseäni, mutta tänään eräs miespuolinen työkaveri kysyi minulta olenko laihtunut! Vastasin, että tuskinpa, johon hän vastasi “varmasti olet!”. Kylläpä sitä muuten syynätään kollegoiden painoa..!
Tänään toissä oli peräti kahdet synttärijuhlinnat ja hirveät määrät herkkuja. Kieltäydyin kaikesta (kahteen kertaan siis) ja söin sen sijaan oman välipalani (pala ruisleipää ja keitetty kananmuna). Uskomatonta!!

Aivan uskomaton määrä energiaa on jäänyt muuhun kun ei ole juuri tarvinnut miettiä syömisiä. Ensimmäisinä iltoina en meinannut saada unta. En tiedä johtuiko se siitä, että aivot käyvät ylikierroksilla vai siitä, että lähes joka iltainen viinilasillinen (tai 2) ei enää väsyttänyt. Nyt viime yöt olen nukkunut suht' hyvin.
Ensi viikolla tämä yksineloni loppuu ja arjesta tulee varmaan hieman haastavampaa. Aion kuitenkin jatkaa tätä riisuttua syömistä yhteensä 4 viikkoa. Hyvältä tuntuu, etenkin henkisesti.  Vielä kun pääsisi tästä KOLMANNESTA flunssasta eroon.

sunnuntai 19. helmikuuta 2012

5 km

Sen verran juoksin eilen. Kyllä se taas tästä!
(Otin yskänlääkettä ennen juoksua.)
Perjantaina juoksin työkaverin kiinni matkan päästä. Ei hengästyttänyt. Mukava kuntoilun lieveilmiö. 

Tänään totaalikieltäytyminen sokerista. Usein olen kohtuukäyttäjä, mutta en edes muista koska on ollut edellinen täysin sokeriton päivä. Viime aikoina olen ollut liikakäyttäjä. Ja kyllä on harmittanut. Kotona avattu suklaakeksipakkaus ja avaamattomia muita herkkuja. Tänään ei pienintäkään mielihalua. Tai no, ehkä 30 sekunnin verran. Tyytyväinen olo.

torstai 16. helmikuuta 2012

Heikosti, mutta kuitenkin

Flunssalle ei näy loppua. Pieni yskä ja nuha vaivaavat yhä. Tiistain liikunta jäi väliin ja eilenkin melkein. Pidemmän tauon jälkeen säännöllinen liikkuminen on tällä kertaa jotenkin vaikeata. Osittain varmaan johtuu tästä puolikuntoisuudesta. Eilen pääsin lähtemään töistä ajoissa, joten mitään oikeata syytä jäättää sali väliin ei ollut. Olin ajatellut menna pilatekseen, mutta se ei innostanut lainkaan. Niinpä sitten päätin, että juoksen edes vähän (se saa sydämmen sykkimään!) ja teen lyhyen salitreenin. Salitreeni meni ihan ok, mutta juoksusta (kävely/hölkkä yhdistelmästä) puuttui puhti ja puolen tunnin jälkeen oli pakko luovuttaa kun alkoin heikottaa ärsyttävästi.
Vaikka tuo eilinen liikunta ei ollut kovin onnistunutta, olen silti tyytyväinen, että voitin haluttomuuteni (ja laiskuuden…).

Sairastan yleensä yhden flunssan vuodessa. Nyt niitä on ollut 2 parissa kuukaudessa ja toinen vielä sitkeätä lajia. Olenkin miettinyt, että onkohan stressaava elämänvaihe saanut immuunijärjestelmäni matalaksi? En ole lainkaan valveutunut superfoodien, ravintolisien yms. suhteen, mutta olen nyt parin viikon ajan käyttänyt taas tauon jälkeen monivitaamini(pore)tabletteja, omega3 kapseleita ja magneesi-kalkki-D3 vitamiinivalmistetta. Sen lisäksi iso lasillinen tuorepuristettua appelsiinimehua joka aamu. Ei näistä nyt ainakana haittaa ole.
Yritin muuten melkein vuoden syödä Elivon omega3 kapseleita, mutta lopulta heitin jäljelle jääneen puoli purkkia pois. Noin 10 minuttia kapselin ottamisen jälkeen nousi niin vastenmielinen kalanmaksaöljyn maku suuhun, että niiden ottaminen jäi. Kokeilin ennen ruokailua, sen jälkeen, kaukana aterioista mutta tulos aina sama. Muistaakseni niitä olisi pitänyt vielä ottaa 2 kapselia päivässä! Ostin Elivoa, koska se muistaakseni oli halvin omega3 tuote. Nyt on käytössä Saksasta ostettu edullinen omega3 valmiste eikä ole ollut mitään makuongelmia.

Itseasiassa täytyy tunnustaa, etten ole ikinä kokeillut ns. superfoodeja (ulkomaisia sellaisia) goji marjoja, macaa tms. Suoraan sanottuna sana superfood on mielestäni varsin ärsyttävä, vaikka niillä varmaan onkin paljon erittäin positiivisa vaikutuksia. Osa ärsytyksestä johtuu varmaan siitä, että niistä on “vauhkottu” liikaa (olen vähän vastarannankiiski toisissa asioissa…). Mutta jos flunssan rippeet eivät pian katoa täytynee kokeilla olisiko superfoodeista apua?

Asiasta toiseen, Patrik Borgin blogissa oli mielenkiintoinen juttu siitä onko ylipaino kokonaan ihmisen oma syy vai ei. Jos aihe kiinostaa tästä pääset lukemaan jutun.

maanantai 13. helmikuuta 2012

Pitkästä aikaa… liikuntaa

Ärsyttävän pitkän flunssan ja vieläkin pitempään kestäneen yskän takia en ole päässyt harrastamaan liikuntaa  melkein kuukauteen. En tiedä olenko vähän liiankin varovainen liikunnan aloittamiseen sairastelun jälkeen, mutta nähtyäni ystäväni kärsimyksen flunssan jälkitautina ilmeisesti saamansa sydänlihastulehduksen kanssa, odotan mieluummin vähän liian kauan kuin harrastan liikuntaa puolikuntoisena. Ko. tulehduksesta paraneminen kesti nimittäin todella kauan.

Vaikka kaipasin liikuntaa paljon oli kynnys salille palaamiseen korkea parannuttuani. Ajatus siitä, että joudun aloittamaan nollasta oli lannistava. Kunto on laskenut, mutta ei nyt sentään nollaan. Ja onpahan nyt sitten ainakin hauska nähdä miten se kunto taas nausee!
Lauantaina ja sunnuntaina aloitin rauhallisesti kävely + hölkkä yhdistelmällä, kevyellä spinningillä ja salitreenillä (on muuten penkkipunnerruksesta rintalihakset “hieman” kipeät!).

Liikunta teki hyvää, etenkin pääkopalle. Tämän pakollisen tauon aikana huomasin nimittäin, että olin taas alkanut ajatella itseäni sohvaperunana ja se ei todellakaan tehnyt hyvää psyykelle. Lisäksi kaipasin liikuntaa todella paljon stressin ja paineiden purkamiseen ja ylikierroksilla käyvän mielen nollaamiseen. Liikunta on siihen oivaa terapiaa!
Huomenna taas liikkumaan: jee!


perjantai 3. helmikuuta 2012

Jos ongelma ei ole nälkä, miksi syöt?

Aina kun ajatukseni alkavat suorastaan pakonomaisesti pyöriä syömisen, sen kontrolloimisen ja kilojen ympärillä tiedän, että on aika rauhoittua hetki ja miettiä mikä se OIKEA ongelma on.
Herkkujen sijaan minä kaipaan ystävää, seuraa, oikeata kanssakäymistä.
Elämässäni on menossa rankka vaihe. Tuntuu, että useinmiten suoritan elämää, en ELÄ.
Minulla on erittäin huono tapa sulkeutua itseeni juuri silloin kuin oikeasti eniten kaipaisin tukea ja ystävän läheisyyttä. Niinpä elämäni on viime kuukausina kaventunut työ-koti-sali (silloin kun en ole kipeä!) linjalle. Toki silloin tällöin näen ystäviäkin, mutta aika useasti miesten ja perheiden mukana ollessa. Mukavaa sekin on, mutta ei silloin ole tilaisuutta purkaa ystävälle sydäntä naisten kesken.
Ehkä minulla on jossain taustalla myös yksin pärjäämisen-“pakko” ja pieni pelko, että ystävät eivät jaksa minua jos en ole 100% energinen ja positiivinen. Tiedän, että niin ei ole, mutta joku osa minusta ei ilmeisesti ole siitä silti täysin vakuuttunut.
Heti kun annoin näiden tunteiden tulla, huomioni luonnollisesti siirtyi syömisahdistuksista näihin oikeisiin tunteisiin ja sillä samalla hetkellä tunsin rauhaa. Ei minun tarvitse syödä kaikkia maailman herkkuja, eivät ne kykene täyttämään tyhjiötä sisälläni. Tästä seuraa, että se hirveä tunne etten kykene hillitsemään ahmimista IKINÄ, vaan olen tuomittu tähän painajaiseen loppuelämäksi hävisi. En siis ole pakotettu taistelemaan itseäni vastaan.

Synkkinä hetkinä olen yhä edelleen aivan kamalan inhottava itseäni kohtaan. Tiedän, että tämä on älytöntä, etenkin aikuiselle ihmiselle, mutta tietäisittepä kuinka usein en haluaisi mennä esim. tiettyihin juhliin, koska ajattelen olevani muita huonompi, vain siksi, että en mahdu siihen 3 vuotta vanhaan koko 36 pikkumustaan! Tai jos mahdunkin niin maha pömpöttää niin hirveällä tavalla, että tuntisin oloni epämukavaksi. Päässäni ne laihat naiset tietysti arvostelevat minut surkeaksi luuseriksi, koska en kykene pitämään itseäni kurissa. Useinmiten juhlissa onkin sitten tietysti mukavaa enkä voi kun ihmetellä mistä olin valmis luopumaan perfektionismin takia.
Mielestäni on todella surullista, että silloin kun en ole sen kokoinen kun minun mielestäni kuuluisi olla, ajattelen itsestäni näin. Miksi, koska en ketään muuta ihmistä arvostele tuolla tavalla???
Onko liian suuri osasta identiteettiäni rakentunut ulkonäön varaan? Ja sen myötä arvoni ihmisenä on minun päässäni niin riippuvainen painosta? Todettakoon, että äitini kertoi minulle usein lapsena miten vieraat ihmiset ihastelivat “söpöyttäni”. Tiedän, että vanhemmilleni laihuus on tärkeä asia. Olen itse saanut suurimman osan elämästäni positiivista palautetta ulkonäöstäni, vaikka ei se kovin usein olekkaan päässyt perille aivoihini:).
Saatuani kosketuksen oikeisiin tarpeisiini heräsi minussa onneksi kapina (joka toivottavasti jatkuu kauan). En anna negatiiviselle kriitikolle sisälläni enää valtaa halventaa minua ihmisenä muutaman kilon tähden. Minä olen arvokas, vaikka en ole täydellinen. Ansaitsen tulla kohdelluksi hyvin ja terveellinen ruoka, liikunta ja elämästä nauttiminen kuuluvat siihen oleellisina osina.
Kunpa muistaisin pysähtyä heti kun syömis/vartaloahdistus seuraavalla kerralla iskee täydellä voimalla. Se on aina merkki siitä, että alla on tärkeämpiä issues. Ja niihin paneutuminen ratkaisee myös syömis/vartaloahdistuksia. Toisinpäin asiat eivät toimi.



                                         Miten älyttömiä vaatimuksia itsellemme asetammekaan...

keskiviikko 1. helmikuuta 2012

Jo alkaa olla neuroottista…

Olen ollut  2 viikkoa kipeänä ja sairaslomalla. Huomenna palaan töihin, vaikka en ole vieläkään kokonaan terve. Kova yskä vaivaa yhä edelleen.
Suurin osa sairaslomaa on mennyt sumussa todellakin VAIN sairastaessa, mutta nyt viime päivinä kun olen ollut hieman paremmassa kunnossa on pitkästyminen ja kaikki neuroosit iskeneet päälle kunnolla. Johonkin se hitaasti palaava energia on kai purettava kun ei liikkumaankaan pääse?
Pari päivää sitten tein inventaarion vaatekaappieni sisällöstä. Excel taulukolle… (how neurotic is that??)
Kuten sanottua olen jo vuosia seilannut kahden koon välillä, joten kun en siihen mieluisempaan (pienempään) kokoon mahdu, pakkaan suurimman osan niistä vaatteista pois silmistä ja niin moni vaate sitten jää ikään kuin unholaan. No nyt kun minulla on ollut aikaa, olen järjestellyt kaappeja. Aika montaa ihanaa juttua oli melkein unohtunut. Osaa liian pienistä vaatteista kokeilin ja kuvasin niistä pursuavat mahat, jenkat yms. (olenko kertonut, että minulla on taipumusta masokismiin?)
5 kk kuluttua tuomion päivä: kaikki sopimattomat vaatteet saavat lähteä. Saa nähdä miten käy?

Liikuntaan on ihan hirveä himo! Valitettavasti hikiliikunta ei vielä liene mahdollista ainakaan tällä viikolla, mutta ehkä jotain rauhallisempaa lajia, esim. pilatesta, voisi kokeilla loppuviikosta?

Syöminen on ollut suhteellisen kohtuullista suurimman osan ajasta, mutta tämä viime päivien neuroottinen energia ja turhautuminen on osittain purettu napostelemalla. Ei mitään ahmimista, mutta liikaa herkuttelua on tullut harrastettua. Mistä tietenkin on seurannut niitä erittäin haitallisia perfektionismi ajatuksia ruuan suhteen. Toisina päivinä olen vain niin väsynyt tähän ikuiseen kamppailuun pääni sisällä. Tajuan varsin selvästi, että kyse ei oikeasti ole vain kiloista, vaan koko elämänasenteesta. Epätoivon hetkien jälkeen saan taas kiinni tavoitteestani: tasapainosta ja itseni hyväksymisestä. Ja vaikka polku on kuinka kivinen toivon löytäväni perille, tai edes lähelle, ennen pitkää.



Roni kirjoitti teemasta aika osuvasti. Jos kiinnostaa, tässä linkki.

Löysin myös positiivista body imagea edesauttavan hollantilaisen muotiblogin. Sinne pääset tästä.

lauantai 28. tammikuuta 2012

Viisaan lukijan kommentti


Aion kohta sulkea vanhan blogini. Sitä ennen halusin julkaista tällä uudella muutaman kirjoituksen vanhasta blogistani. Erään  viisaan lukijan kommentti on kuukausien jälkeen yhä mielessäni ja halusin jakaa sen teidänkin kanssanne. Samalla se pysyy itselleni muistutuksena terveestä ajattelutavasta.
Tässä lainaus Elenan kommentista:

“Tunnistan itseni teksteistäsi erinomaisesti, olen aivan samanlaisen syömistaustan omaava, vähän liikaa perfektionismiin taipuva nainen. Miten monta hyvin alkanutta "kuuria" onkaan päättynyt jo muutaman päivän päästä siihen, että tuli syötyä liian iso pala kakkua ja tekee vain mieli "antaa mennä"? Miten monta kertaa olenkaan pettynyt itseeni, kun olen päättänyt syödä terveellisesti ja tasapainoisesti, mutta olenkin ratkennut oikein mässäilemään? Meidän perfektionistien pitäisi kuitenkin muistaa, että kokonaisuus ratkaisee, eivätkä ne yksittäiset repsahdukset muodosta suinkaan kokonaisuutta, eivät silloinkaan, kun jatkuvat viikonkin. Vuodessa on silti jäljellä monta kymmentä viikkoa, jolloin voi taas tsempata!
Koitan joskus suhteuttaa asiat laskemalla, miten suuren prosentuaalisen osan vuodesta vie vaikkapa totaalirepsahdus joka viikko. Kun tajuaa, että kyseessä on - joskin masentava ja epäterveellinen - mutta silti satunnainen tapa, ei toivottomuus saa otteeseensa aivan niin tiukkaan. Joskus jopa mietin, että ehkä minun on vaan hyväksyttävä se, etten koskaan osaa syödä kokoaikaisesti aivan "normaalisti", vaan niitä repsahduksia tulee kyllä olemaan jatkossakin. Toisaalta juuri sen takia pyrin syömään kaikkina muina (onnistuneina) päivinä mahdollisimman monipuolisesti ja terveellisesti, itseäni ja terveyttäni kunnioittaen! :)”.

Mikä loistava ja realistinen asenne ruokaan, painonhallintaan ja ahmimiskohtauksiin. Noinhan se menee ja pitääkin mennä.

Sanojesi johdosta Elena olen vihdoin kypsässä 40 v. iässä sisäistänyt sen, että minun ei kannata, ei pidä vaatia tai odottaa etten enää ikinä saisi ahmimiskohtauksia tai söisi muuten vaan liikaa. Kuulostaa älyttömältä mutta jossain kieroutuneen mieleni pohjilla eli ajatus, että järjettömän ahmimisen ainoa hyväksyttävä vastakohta olisi järjetön täydellisyys! Ja kun en siihen pystynyt olin mielessäni syömisten suhteen täysi luuseri. Vaikka toisaalta ajattelen täydellisyyden olevan tylsää! Tiedän, että silloin tällöin tulen ahmimaan tai syömään liikaa, tunteisiinkin, mutta kun en enää odota täydellisyyttä, ei se mitään.

Viime viikkoina oloni on ollut hyvä ja positiivinen. Minä, amerikkalaisten self help-kirjojen armoitettu pilkkaaja (vaikka toki myönnän, että niissä jotain fiksuakin saattaa olla, en vain usko, että elämä on niin yksinkertaista kuin niissä usein yritetään vakuuttaa) olen viimeiset viikot hokenut itselleni (uskoen siihen!) “olen hyvä tälläisenä kuin olen, ei minun ole painettava 57 kg ollakseni hyvä ja arvokas”, “arvostan itseäni ja haluan kohdella itseäni hyvin”. Tajusin, että vaikka olen useamman kerran ollut tavoite painossani en silti ollut kovin tyytyväinen itseeni. Aina oli parannettavaa. Ongelma ei siis välttämättä ole kiloissa vaan jossain muussa. Joten parempi alkaa työstää sitä muuta (esim. itsensä hyväksymistä) muulla tavoin.
Lämmin kiitos siis Elenalle ihanasta ja viisaasta kommentista. Siitä on ollut minulle hurjasti apua. Toivottavasti myös jollekkin muulle.