tiistai 24. heinäkuuta 2012

Kaikenlaista

Viimeiset viikot ovat olleet ainakin värikkäät ja tunnekuohuiset jos ei muuta:)
Tietynlainen huono olo on ollut kiusanani jo jonkin aika. Ei mitenkään kauhean voimakas, mutta vähän häiritsevä kuitenkin. Vihdoin viimein kävin lääkärissä ja sen jälkeen erilaisissa kokeissa ja tutkimuksissa. Sen enempää yksityiskohtiin menemättä erään tutkimuksen tehnyt lääkäri antoi järkyttävän diagnoosin. Ajattelin elämäni olevani melkein lopussa. Päivän tuskiteltuani menin näyttämään tuloksia ja kuvia toiselle lääkärille, jonka mukaan tilanne on aivan normaali!! Ko. lääkäri ihmetteli suuresti kollegaansa diagnoosia. Helpotus oli valtava ja taas kerran, ainakin hetken ajan, tajusin miten meidän jokaisen tulisi muistaa olla joka päivä kiitollisia terveydestämme. Ja miten tärkeätä on kohdella itseään hyvin ja kunnioituksella ja pitää itsestään huolta.

Ahmimattomuuteni jatkuu. Ei ole oikeastaan kertaakaan viime kuukausien aikana ollut sellaista kunnon himoa. Onneksi. Ja niinä hetkinä kun on tehnyt mieli herkutella hieman kohtuullisuutta enemmän minut on pysäyttänyt hyvä olo. En halua olla tekopyhä ja väittää, että solakammalla vartalolla tai paremmin istuvilla vaatteilla ei olisi merkitystä, mutta tämän hetkinen paljon parempi olo entiseen verrattuna on kyllä se suurin kohtuuteen motivoiva asia.

Painoni on muuten ollut jo useamman viikon 57 alkava! Eli olen melkein saavuttanut entisen tavoitteeni, joka oli siis painaa tuo 57 kg. Mitä tunteita tämä on minussa herättänyt? Olenko onnellisempi kuin 62 kiloisena? Ei elämäni ole radikaalisti muuttunut, tietenkään, mutta olen tyytyväisempi itseeni ja kuten sanottua oloni on parempi. Mutta se on parempi ennen kaikkea sen takia, että en ole laihduttanut. Olen vihdoin oppinut syömään NORMAALISTI.
Punnitsen itseni tällä hetkellä 1-2 kertaa viikossa, yleensä vain kerran. Ja se on minulle sopiva. Niin monta vuotta jojoiltuani haluan hyvän olon lisäksi myös vaa-an objektiivisen tiedon tilanteesta.
En ole kokenut mitään “täydellistä valaistumista”. Syön perusterveellisesti uskoakseni, mutta ruokani laatua olisi kyllä varaa parantaa. Välillä tarkkailen syömisiäni pienellä pelolla (ettei paino taas vaan nousisi..) ja syksy ja talvi minua pelottavat edelleen. Ne ovat minulle niin lamaannuttavia vuodenaikoja. MUTTA aika usein kykenen elämään tässä hetkessä ja iloitsemaan siitä mihin olen päässyt.

Liikunta. On ollut taas pari viikkoa tauolla. Tajusin eilen, että jossain pääni sisällä olin liittänyt siihen jonkin pakon. “Pakko liikkua, että kiinteydyn”. “Pakko ylläpitää kuntoa”. “Pakko käydä salilla kun maksan suht’ hintavaa jäsenmaksua”.
Ei ihme, että liikunnan ilo oli kadoksissa. Tajusin myös, että minä tarvitsen juoksua varten ohjelman. “Vapaa juoksu” ei ole minua varten. Ja koska liikunta on ollut vähänlaista luovuin rauhallisin mielin puolimaraton-juoksuohjelmasta ja printtasin Kuntoplussasta helpomman ohjelman, jota aloin eilen noudattaa. Ihme ja kumma ei harmita yhtään! Johtuu varmasti siitä, että eilen juoksin helpon matkan suurella ilolla enkä yrittänyt päästä heti hampaat irveessä kuukausien takaisiin suorituksiini. Haluan taas tuntea itseni (vaatimattomaksi, mutta onnelliseksi) juoksijaksi! Ei kaikkien ole pakko tähdätä maratoonille.

Vaatteet. Olen käynyt läpi vaatekaappini sisältöä. Sieltä on lähdössä pois paljon liian pieniä ja vähän liian suuria vaatteita.
Uskon, että tämän hetkinen painoni on minulle aika luonnollinen paino. En ole tehnyt uhrauksia sen eteen (vain lopettanut ahmimisen). Enkä usko, että laihdun tästä kovin helpolla enempää ellen radikaalisti muuta (vähennä) syömisiäni. Ja siihen en ole valmis. Enkä usko, että se edes olisi terveellistä ahmimiskohtauksista vuosia kärsineelle ihmiselle.
Niinpä olen hyväksynyt sen tosiasian, että minun ei kannata pyrkiä n. 5 vuoden takaiseen 54 kg painoon. Ja osa sen aikaisista vaatteista tulee luultavasti aina olemaan minulle vähän kireitä.
Tuntuu ihanan vapauttavalta vihdoin luopua noista (ihanistakin) vaatteista. Samalla luovun omasta “täydellisyyden ideastani”. Aikamoinen painolasti se onkin ollut.
Minulle on myös entistä selvempää minkälaisissa vaatteissa viihdyn, joten kaikki sellaiset ei niin omantyyliset vaatteet saavat lähteä.
Haluan arvostaa ja iloita siitä Tainasta, joka olen tänään. Parin kuukauden kuluttua 42 vuotias. Ikäisekseen ihan nuorekas nainen, joka vihdoin on matkalla tasapainoon ja rauhaan itsensä kanssa! Ja tuo matka ei pääty tietyn tavoitepainon saavuttamiseen, niin kuin olen naivisti ennen ajatellut.

Ja nyt lukemaan mitä teille rakkaille blogiystäville kuuluu!



keskiviikko 4. heinäkuuta 2012

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan

7 viikon liikuntatauko katkesi vihdoin ja viimein eilen. Kummasti sitä tottui liikkumattomuuteen vaikka ajatus kunnon laskemisesta äsrsyttikin. Fyysisesti olo on löysä…
Ensimmäiseen workoutiini kuului salitreeni, juoksu ja spinning. Kutakin lajia 20 minuttia. Salitreenin aikana haaveilin omasta Jillianista. Biggest Loseria katsoessa olen aina kateellinen kilpailijoille heidän tappavista salitreeneistään. Minähän en salitreenistä pidä, joten sen vähän mitä teen, teen keskikertaisesti. Intoa ei vaan löydy kovempaan treeniin. Onneksi spinningissä en itseäni säästele. Ja juoksu toi taas hymyn huulille! Tänään uudestaan!
Erittäin positiivista oli myös se, että salilla oli ainakin puolet vähemmän ihmisiä kuin yleensä.
Tämän tauon aikana olen laihtunut ehkä n. 2 kg ja kyllä se peilikuva salilla miellytti itseäni huomattavasti enemmän. Tuntuu jotenkin enemmän itseltäni. Ehkä suurempi osuus tyytyväisyyteeni on kuitenkin se, että en ole ahminut pitkään aikaan (kop kop!).


Biggest Loserista puheenollen… Kukakohan voittaa? Omat suosikkini eivät päässeet finaaliin, joten jäljelläolevista kannustan ehkä Amandaa? Jos joku tietää jo voittajan älkää kertoko please!