lauantai 26. toukokuuta 2012

Voi itku…

Olin lyhyellä lomalla rakkaan serkkuni luona keski-Euroopassa. Loman ensimmäisenä päivänä leikkiessäni serkkuni hurmaavan koiran kanssa onnistuin kompastumaan aika erikoisella tavalla taittaen toisen polveni ikävällä kulmalla väärään suuntaan. Polvessa tuntui naksahdus ja näin tähtiä. Koska minulla on jo toisessa polvessa nivelsidevamma halusin heti magneettikuvaukseen (ikävät muistot tuosta vammasta…). Yksityisesti, seuraavana päivänä = 80 euroa. Taitaa olla vähän eri hinnat kuin Suomessa?! Hyvä uutinen on se, että nivelsiteet ovat kunnossa, mutta jotain vikaa polvessa on. Emme edes internetin avulla onnistuneet kääntämään selkokielelle diagnoosia. Kävi ilmi ainoastaan, että vierailu ortopedille on tarpeellinen.
KYLLÄ HARMITTAA. Viikko “onnettomuuden” jälkeen polvi on vieläkin kipeä, etenkin taivuttaessa ja tuntuu “epävarmalta”. Siltä, että yksikin väärä liike saa sen pois sijoiltaan. Joten juoksu, spinning ja kaikki muu suosikki hikiliikunta on toistaiseksi pois kuvioista. Käveleminenkin on hieman hidasta ja vaivalloista. No pahemminkin olisi voinut käydä. Maanantaina varaan ajan ortopediltä, joten kai se tästä???



tiistai 15. toukokuuta 2012

Vähän heikottaa

Jostain syystä minua on heikottanut aika usein viimeisten 2 viikon aikana. Sellainen vähän löysä ja vetämätön olo. Osaksi epäilen, että syy on siitepölyallergia. Yritän välttää antihistamiinien ottamista, mutta välillä on pakko turvautua niihin. Ja ne nyt ainakin väsyttävät. Kerrassaan ärsyttävä olotila. Yksi työkaveri valitti samaa, joten ehkä ilmiö liittyy kevääseen?

Juoksu ei heikotuksen hetkinä suju, mutta onneksi spinning kyllä. Ja vielä ihan kohtuullisella tehollakin! Tänäänkin töistä lähtiessä olo oli heikohko, mutta matkalla salille söin tuhdin puoleisen proteiini patukan ja se tuntui auttavan. Ainakin 50 min. suhteellisen reipastahtinen juoksu meni loistavasti! Olisin voinut jatkaa kauemmikin, mutta juotuani juostessa melkein litran vettä, vessahätä oli sen verran pakottava, että oli keskeytettävä. Juon varmasti aivan liikaa juostessani. Mutta kun se tuntuu niin hyvältä! Tänään juoksumatolla mietin miten luonnossa juoksevat ihmiset pärjäävät?! Vaikka kai on olemassa jotain ihan käteviä  juomapullo-systeemejä?

Heikotuksesta huolimatta menee ihan kivasti. Olen NIIN onnellinen siitä, että ei ole ollut minkäänlaisia mässäilyhaaveita tai ajatuksia. No yhtenä päivänä söin 2 pientä jätskiä, joka ei todellakaan ole paha MINULLE. Minut tunnetaan ihmisenä, joka voi syödä vaivatta vaikka 4-5 isoa ja äklömakeata jätskiä päivässä (dajm-tuutti, magnum, jättis jne.jne.). Erittäin huono tapani on yksinollessa syödessäni tehdä samalla aina jotain muutakin. Luen, katson telkkaria tai olen netissä. Tuosta paheesta haluan päästä eroon, koska silloin en todellakaan nauti tai keskity ruokaan niin paljon kun olisi hyvä. Tuo aikaisemmin  mainitsemani toisen jätskin syöminen johtui pääasiassa siitä, että en keskittynyt nauttimaan kunnolla siitä ensimmäisestä, koska tein samalla jotain muuta. Niin turhaa! Mutta ainakin olen nyt todella tiedostanut asian. Se on toivottavasti ensimmäinen askel läsnäolevampaan syömiseen.

tiistai 8. toukokuuta 2012

Jäsenenä taas

kuntosalilla siis. Eli säännöllisen liikunnan pariin on palattu. Viikonloppuna rauhallinen 45 min. juoksu ja samanpituinen spinning. Hyvältä tuntui. Vähän oli juostessa sykkeet normaalia korkeammalla, mutta johtui varmaan melkein kuukauden tauosta. Aion jatkaa toistaiseksi vain harrastamalla niitä lajeja, jotka minua innostavat. Salitreeni ei huvita, joten ainakaan heti en aio sillä itseäni “kiusata”, allien uhallakin!

Tämän liikuntatauon aikana on ollut todella helppo syödä hyvin ja juuri sopivasti. Mielessäni jostain syystä assosioin liikuntatauon ja kohtuullisen syömisen yhteen syy-seurauksena, joten sisälläni on pieni pelko, että mitäs nyt kun alan taas liikkumaan enemmän? Rationaalisesti ajattelen ja tiedän, että ei ole mitään syytä miksei sama ihana kohtuullinen syöminen jatkuisi yhä edelleen. Mutta jostain syystä joku osa minusta on huolissaan, että mitä jos liikunta saa minulle aikaan valtavan ruokahalun? Tai vielä pahempaa: ruokahimoja?

Onneksi rationaalinen osani on tällä hetkellä vallassa ja yrittää rauhoittaa pelkäävää kaveriaan.
Uskomattoman paljon tunteita, pelkoja, ahdistuksia, epäilyä ja huolia syömiseen kyllä liittyy näin “kypsässäkin” iässä. Eteenpäin mennään kuitenkin.

Kävin vaa-alla aamulla. – 100 g viime viikosta. Rehellisesti sanottuna olisin toivonut, että paino olisi pudonnut ½ kg, mutta tuo pieni pettymys meni onneksi melkein heti ohi. Olen syönyt hyvin ja sopivasti ja se on tärkeämpää kuin laihtuminen.
Olen miettinyt mikä olisi paras punnitustahti? En halua olla vaaka/paino obsessed, mutta haluan kuitenkin suht’ säännöllisesti tietää missä mennään. Viime aikoina olen punninnut itseni n. kerran viikossa ja se tuntuu aika hyvältä. Välillä kuitenkin leikettilen ajatuksella, että punnitsisin itseni hieman harvemmin, esim. joka toinen viikko. Keskittyisin mahdollisimman paljon hyvään oloon enkä mihinkään numeroon. Kuulette sitten kun seuraavan kerran vaa-alle hyppään!



keskiviikko 2. toukokuuta 2012

Kriittisen rajan alla

Tänään aamulla painoni oli 59.9. Ensimmäistä kertaa sitten alkusyksyn. Olen siis päässyt eroon syksyn ja talven aikana keräämistäni todellä ärsyttävistä n. 4 kilosta. Ilman diettiä ja suurempia uhrauksia. Olo on tyytyväinen ja onnellinen.
Tiesin, että näin tässä kävisi, jos pystyisin syömään normalisti ahmimatta.
60 kg on minulle se raja, jonka yli en enää haluaisi mennä. Sen jälkeen vaatteet alkavat kiristämään ja psykologisesti se on “oman tuntuisen” painon yläraja minulle.

Minulla ei ole mitään tiettyä painotavoitetta. Ennemminkin hyvänolon tavoite. Siihen kuuluu säännöllisen liikunnan aloittaminen nyt noin 3 viikon tauon jälkeen ja samalla tavalla syöminen. Eli sopivasti kaikkea, myös päivittäisiä pieniä herkkuja. Tavoitteena on myös mahtua ainakin suurimpaan osaan entisistä kesävaatteista. Uskon, että niin käy suhteellisen pian. Viime kesänä en painanut kuin ehkä kilon vähemmän kuin nyt, mutta olin käynyt ahkerammin salilla ja siksi kiinteämpi. Mutta, tässä vaiheessa, juuri alle kriittisen 60 kg painon saavutettuani, olen niin usein sitten luonut itselleni hirveitä paineita ja odotuksia tietynlaisesta “täydellisyydestä”, ja kun en ole siihen pystynyt, olen alkanut ahmia ja sabotoida jo saavuttamaani tulosta, josta minun olisikin pitänyt olla tyytyväinen. Toivon, että niin ei käy tällä kertaa.
Minusta tuntuu, että nyt en tavoittele mitään “lähes täydellistä” vartaloa/ulkonäköä/olotilaa tai jotain tiettyä painoa, joten vaikka en enää laihtuisi graamaakaan aion olla tyytyväinen vain sen takia, että asenteeni syömiseen on muuttunut todella paljon terveemmäksi.
Tulen toivottamasti iloitsemaan tämän kesän “bikinibody”stani paljon enemmän kuin monena muuna vuonna, vaikka on selluliittiä, vähän mahaa eikä kasivarretkaan ole kuin Madonnalla. Olen tehnyt oloni eteen hyviä tekoja rennosti ja nauttimalla. Ja ennen kaikkea puhun itselleni nykyään paljon ystävällisemmin ja kannustavammin. Eikö siitä jo tulisi olla itselleen kiitollinen?



En karppaa, mutta nykyään syön enemmän proteiinia ja vähemmän pastaa ja vaaleata leipää. Lounaaksi teen välillä ruisleivästä eväät ja silloin täällöin syön jonkin verran riisiä, perunoita ja pastaakin. Keksien mussuttamisesta olen luopunut (olikin aika iso pahe minulle, etenkin chocolate cookies…). Mutta kaikkein suurimmista herkuistani suklaasta, jätskistä ja viinistä en ole tyystin luopunut. Annokset ovat vaan paljon entistä pienemmät. Tällä ruokavaliolla mieliteot ovat pysyneet todella hyvin kurissa, energiaa on ollut enemmän kuin ennen ja paino siis pudonnut hitaasti ja varmasti.

Myös henkisesti olen voinut paremmin. Osittain ulkoiset asiat ovat olleet “suotuisat”, osittain olen myös itse vaikuttanut olotilaani. Esim. kun silloin tällöin tunnen tietynlaista ahdistusta eräistä avoinna olevista asioista (ja niihin liittyvistä tekemättömistä päätöksistä) en ole tapani mukaan rauhoittanut itseäni herkuilla. Olen ystävällisesti muistuttanut itseäni siitä, että syöminen tuo vain hetkellisen tauon ahdistukseen/huolestumiseen, mutta sen jälkeen harmittaa kahta pahemmin. Usein olen saanut sitten tuon ikävän olon menemään ohi vain kestämällä sitä jonkin aikaa tai keksimällä itselleni jotain mukavampaa tekemistä ja olo on rauhoittunut.

Aina välillä herää pieni pelko siitä, että mitä sitten kun joskus saatan sortua entiseen mässäilyyn? Toivon pystyväni antamaan sen itselleni heti anteeksi ja miettimällä jo seuraavalla aterialla miten päästä mahdollisimman nopeasti taas normaaliin syömiseen. Ilman syyllistämistä ja itseinhoa. Kompasteluhan kuuluu normaaliin elämään!

Liityin siis taas entiselle salilleni jäseneksi. Sain lopulta sieltä sen verran hyvän tarjouksen, että kannatti jatkaa pienistä empimisistä huolimatta. Tästä lähtien yritän päästä eroon “pakko liikkua kun maksaa kallista kuukausimaksua”-asenteesta. Aion käydä salilla juuri sen verran kun mieleni tekee. Olen ryhdistäytynyt moneen muuhun asiaan tuhlaamisessa, niin että jos salikorttia tulee toisina viikkoina käytettyä vain vaikka kerran ei siitä kannata itseään syyllistää.

Olen utelias näkemään mitä toukokuu tuo tullessaan. Yhä kasvavaa tasapainoa toivottavasti. Energistä ja aurinkoista toukokuuta meille kaikille!