Vartalokriisi

Jonkin aikaa kestäneen tietynlaisen tasapainon ja tyytyväisyyden jälkeen iski yllättäen vartalokriisi.
Valokuvista se sai alkunsa. Aamulla kotoa lähtiessäni minulla oli varsin hyvä ja tyytyväinen olo omassa vartalossani. Laitoin päälleni farkut, jotka koko talven ovat olleet niin kireät ettei niitä ole voinut käyttää. Eilen ne oli ihan kivan tuntuiset päällä ja olin siitä tietysti iloinen. Vietin mukavan päivän ystävieni kanssa, mutta illalla ladatessani valokuvia tietokoneelle kriisi iski.

Tuoltako minä näytän? Pyöreä naama (jota uusi tukka vielä korostaa…), todella pulleat käsivarret, tuossakin kuvassa näyttää ihan siltä kun minulla olisi kaksoisleuka (ei oikeasti ole), no onneksi pidän sentään laukkua mahan edessä ettei sekin nyt vielä näy.
Osa teistä varmaan osaa kuvitella kaikki ne ikävät, kritisöivät, mollaavat ja itseinhoiset ajatukset, jotka pääsivät valloilleen. Vertailua kuvissa oleviin ystäviini, jotka tietysti näyttävät kaikki hyviltä ja hoikemmilta kuin minä. Ja päivän loistavasta fiiliksestä oli ainakin puolet pyyhitty pois.

Miksi muutama valokuva onnistui pyyhkimään minulla olleen hyvän olon pois? Salakavalasti mieleeni tuli myös laihdutusajatuksia “huomenna hitto vieköön alkaa kyllä tiukka kuuri, en halua näyttää tuollaiselta pullukalta”. Ja koska tänään alkaisi “uusi elämä” eilen illalla piti tietysti hieman herkutella. ARGH, vieläkin tätä menoa!?

Tiedän, että tämä on tie huonompaan, joten ei aio sitä tällä kertaa seurata.
Haluan saada mahdollisimman nopeasi positiivisemman ajattelutavan takaisin, joten yritän keskittyä siihen, että eilinen herkutteluni oli varsin kohtuullista. Pieni jätski, vähän karkkia ja pieni pulla. Yritän myös iloita siitä, että kauheista valokuvista huolimatta mahdun taas 2 housuihin, joihin en kuukausiin mahtunut. Tänään kuitenkin laitoin päälle isoimmat omistamani housu:). Ja mukavan löysät nämä ovatkin.

Vielä ei siis ulkonäköni ja pääni sisällä oleva “idea” ulkonäöstäni tai koostani kohtaa. Luullakseni ne ovat kuitenkin jo paljon lähempänä toisiaan kuin vaikkapa muutama vuosi sitten. Hyvällä huolenpidolla ja sillä kohtuudella ne ehkä vielä jonain päivänä kohtaavat. Ainakin toivon niin.
Tänään haluan olla herkuttelematta, koska haluan sen kevyemmän olon mikä minulla oli ennen viikonloppua. En siis ole herkuttelematta sen takia, että sisäinen tyranni kriitikkoni niin vaatii. Siksi uskonkin siinä tänään onnistuvani.

Tyypillistä

Tällä viikolla loppui jäsenyyteni kuntosalilla. Salin suht’ agressiivisesta painostuksesta huolimatta en ole vielä uusinut jäsenyyttäni. Heidän hintapolitiikkansa vanhoja, uskollisia asiakkaita kohtaan ärsyttää minua. Niinpä aion katsastaa ainakin pari muuta salia, joista toisella ainakin olisi varsin mielenkiintoinen tarjous menossa.
Kävin myös katsomassa juoksumattoa… Olisi ihana ostaa kotiin juoksumatto, kun juoksu kuitenkin on lempilajini. Siinä säästyisi salijäsenyysmaksutkin. Mutta, on se vaan niin hemmetin iso ja ruma kapistus! Tällä hetkellä meillä olisi sille huone, jossa se ei “häiritsisi esteettistä silmääni”, mutta harkitsemme muuttoa pienempään asuntoon, eikä juoksumatto keskellä olo-tai makuuhuonetta oikein innosta.
Mutta tyypillistä on siis se, että nyt kun ei ole salia, on hirveä hinku hikiliikuntaan! Viime aikoina olen usempaankin kertaan murehtinut liikuntamotivaation osittaista katoamista, mutta jäsenyyden loppuessa se löytyi heti!
Tämä ja seuraava viikko ovat täynnä kivaa ohjelmaa, joten en näinä päivinä oikein salille ehtisikään. Mikään ei tietysti estä sovittamasta vaikkapa Jillianin 30 min. jumppatuokiota päiväohjelmaan, mutta viimeistään ensi viikon jälkeen tavalla tai toisella palaan  hikiliikunnan pariin.
Jillianista puheenollen, oletteko huomanneet, että TV Viideltä  (perjantaisin klo 15.05) on taas alkanut hänen ohjelmansa “Eroon läskeistä”? On se Jillian vaan niin hyvä tyyppi!

Kohtuus kannattaa

Olen onnellinen siitä, että viime aikoina olen syönyt kohtuullisesti. Tietoisesti hyvin ja vähentäen turhaa, joka minun tapauksessani tarkoittaa etenkin makeita herkkuja. Kuten edellisessä postauksessa totesinkin, kaikesta turhasta en silti ole luopunut. Joka päivä syön jotain makeaa herkkua, mutta kohtuullisesti. Yleensä ehkä 150-300 kalorilla. Välillä tietysti enemmänkin.
Paino on silti laskenut. Hitaasti, kuten toivoinkin. Kauhean ja vaikean talven saldona oli melkein 4 lisäkiloa…, joista nyt kahdesta olen pääsyt eroon. Punnitsen itseni yleensä max. kerran viikossa. Mittoja en ole ottanut lainkaan, se olisi tuntunut jotenkin laihduttamiselta ja sitähän minä en tee. Ihan kivasti olen kuitenkin pienentynyt! Eräätkin housut, jotka olivat koko talven niin kireät ettei niitä voinut käyttää, ovat nyt oikein mukavat päällä. Ja ihan kohtuullisen näköisetkin.
Eli rentoa painonhallintaa. Ja sehän minulla on ennenkin toiminut hyvin. Olen sen vaan aikaisemmin aina jossain vaiheessa onnistunut pilaamaan perfektionismilla. Eli pikku hiljaa aloin odottaa itseltäni “täydellistä” syömistä eli ei mässäilyä tai minkään sortin ylensyöntiä koskaan. Ja kun niin sitten kävi, se oli kauhea katastroofi, josta piti piiskata ja halveksia itseään. Ja syödä tietysti lisää. Nyt olen vihdoin tajunnut, että on täysin järjetöntä odottaa “täydellisyyttä”. Mässäilyjä tulee varmasti vielä, mutta ne ovat lyhyitä kausia eikä niiden takia kannata itseään inhota.

Tämän kohtuuden takana on ehdottomasti säännöllinen ja riittävä syöminen. Suurin muutos on tapahtunut aamiaisessani. Ennen yleensä söin pienen marjajogurtin ja kuitumuroja (yht.n. 225 kcal) ja minulla oli nälkä ja/tai heikko olo vähintään parin tunnin kuluttua.
Nykyään syön isomman ja rasvaisemman maustamattoman kreikkalaisen tai turkkilaisen jogurtin ja herkkumysliä (rasvaista ja makeaa, ei valitettavasti kuitupitoista). Lisäksi juon tuorepuristettua appelsiinimehua useimpina aamuina eli aamiaisen kalorit vaihtelevat n.400-450 välillä ja olo on huomattavasti virkeämpi ja energisempi. Ja aamianen on suurta herkkuani!
Niinä aamuina, joina kiireen tai muiden syiden takia tämä vakioaamiainen jää väliin huomaan koko loppupäivän olossa ja syömisissäkin eron.
Ennen panttasin suurimman osan kaloreista iltaan. Nykyään syön tasaisesti koko päivän ja tämä on auttanut todella paljon myös makeanhimoon ja jatkuvaan haluun napostella jotain.
Hitaasti olen tiellä kohti tasapainoisempaa suhdetta ruokaan. Tyytyväinen olo.

Hikari laihduttajan paluu

Hikari en siis ole minä, vaan mieheni. Hän on täysin normaalipainoinen, hoikka/normaalirakenteinen ja ennen kaikkea hänellä on yleensä todella terve suhde ruokaan. Syö terveellisesti ja herkuttelee kohtuullisesti. MUTTA aina silloin tällöin, parin vuoden välein, hän saa jonkun askeettisuus-puuskan. Tällä kertaa innoittajana on toiminut erään ylipainoisen tuttavan (miehen) 9 kg pudotus 2 viikossa. Syöden pelkkää proteiiniä. Aivan järjetöntä! Tänään on menossa toinen päivä ja olo on kuulemma jo paljon kevyempi. Epäilemättä, mutta mikä mahtaa olla olo viikon kuluttua?

Miten tämä sitten minuun vaikuttaa? Toivottavasti vain positiivisesti! Että toisen esimerkki saisi minutkin luopumaan hetkeksi useimpina päivinä niistä noin 300 turhasta kalorista, jotka tällä hetkellä nautin. Olen ollut aika tyytyväinen syömisiini ja suhteeseeni ruokaan viime aikoina (no edellisen postauksen pahamieli herkuttelun olisin mieluusti jättänyt väliin…).
Kirjasin eilen pitkästä aikaa syömiseni kiloklubiin ja keskiverto päivänä syön n. 1800-1900 kaloria, joista n. 300 on ns. turhaa kaloria. Mutta on upeaa, että en tunne tekeväni mitään uhrauksia eikä minulla ole ollut juurikaan erityisiä mielitekoja tai mässäilyhaluja. Arkisin syön aika samalla tavalla melkein joka päivä. Viikonloppuisin, juhlissa ja “huonoina” päivinä sitten enemmän.  Haluaisin kuitenkin päästä eroon muutamasta kilosta ja se onnistuisi varmasti aika helposti jättämällä pois nuo n.300 ylimääräistä kaloria.

Nuorempana olisin saattanut alkaa kilpailla mieheni kanssa. Ei siinä kumpi laihtuu enemmän, mutta dietin noudattamisessa. Onneksi nyt tiedän, että tuollaisella pikadietillä on minuun vain negatiivinen vaikutus: takuuvarma mässäilykausi jossain vaiheessa enkä edes harkitse moista.  Yksi vanhenemisen hyviä puolia:)

Vähän huonoa ja paljon hyvää

Muutama päivä sitten olin töissä sattuneen konfliktin takia todella vihainen. Ja vanhasta tottumuksesta ensimmäinen ajatukseni lähtiessäni töistä oli suklaa. Pahaa mieltä lääkitsemään ja huonoa tuulta parantamaan. Toinen ajatus oli “täysin hyödytöntä, jälkeen päin harmittaa vaan, joten miksi ihmeessä haluan tehdä itselleni pahaa ollessani vihainen toiselle ihmiselle??”.

Arvatkaa kumpi voitti taistelun, järkevä minä vai loukkaantunut masokisti minä? Valitettavasti jälkimmäinen. Söin suklaapatukan hotkien, tiedostaen täysin miten väärä “lääke” se oli olooni ja lainkaan siitä nauttimatta. Kotiin tultuani jatkoin vielä suklaajätskillä (ehkä noin pari dl) ja pienellä määrällä juustonaksuja (aika erikoinen yhdistelmä…).

MUTTA siihen se jäi. Monta kertaa vastaavassa tilanteessa olen syönyt itseni täysin ähkyyn ja sitten maannut loppuillan tuskissani sohvalla. Ja aika monta kertaa sama on jatkunut vielä seuraavanakin päivänä. Olin siis iloinen siitä, että en tehnyt itselleni suurempaa tuhoa. Olen miettinyt pääni puhki miksi ylipäätään päätin purkaa herkkuihin pahaa oloani vaikka tiedostin täysin sen älyttömyyden.

En ole löytänyt mitään järkevää vastausta, mutta uskon, että taustalla on yhä edelleen perfektionismi. Jos olisin hyväksynyt ensimmäisen lohtusyömisen, suklaapatukan, vaikka se ei niin järkevää ollutkaan, olisi pieni “ahmimiseni” saattanut jäädä siihen. Mutta koska ajattelin olevani lapsellinen masokisti, syyllistin ja arvostelin itseäni tuosta suklaapatukan syömisestä ja kun kerran olin jo tehnyt typeryyksiä mitä väliä jos  jatkan.
Onneksi aika nopeasti tajusin tai pikemminkin tunsin, että vain minä tulen kärsimään jos syön itseni ähkyyn enkä halua antaa röyhkeälle työkaverilleni niin paljon valtaa minun elämässäni. Voin lopetta syömisen nyt ja pelastaa loppupäivän olon.

Yksi harvoista kerroista kun potentiaalisen ahmimiskohtauksen aikana tunsin, että pystyn ja haluan lopettaa pahan olon hukuttamisen ahmimiseen. En ole itsetuhoisten voimien armoilla. Selviän näistä tunteista ja tunnekuohuista ilman ahmimistakin. Ja, että vaikka en kyennyt vastustamaan vanhaa kiusausta kokonaan en silti ole täysi luuseri tässä asiassa. En syyllistänyt itseäni niin kuin yleensä vaan tunsin, että tein jotain positiivista ongelman hyväksi. Ja ennen kaikkea tunsin toiveikkuutta: asiat voivat muuttua.

Hyvää pääsiäistä kaikille.
Toivoo,
toiveikas Taina