Syyskuu

Alkoi näissä kiloissa…

Itseasiassa vaaka näytti kaikkia painoja 57.3 ja 57.7 välillä, mutta ei sillä nyt niin suurta väliä.
En kovin usein jaksa/viitsi/muista ottaa mittoja, mutta tänään mittasin pitkästä aikaa vyötärön ja lantion.
Kun 4v. sitten painoin suunnilleen saman verran kuin nyt oli vyötäröni 2 cm pienempi.
Ikääntymisen välttämätön seuraus vai laiskuuden tulos? Ehkä vähän kumpaakin, mutta rehellisesti sanottuna suuremmalla todennäkoisyydellä laiskuudesta johtuvaa. 4v. sitten harrastin salitreeniä, tein vatsalihaksia jne. Nyt en muista koska olisin viimeksi säännöllisesti treenannut vatsalihaksia… Ehkä viime vuonna?
Lantio on saman kokoinen kuin 4 vuotta sitten.

Mutta kaiken kaikkiaan olo on ihan hyvä. Olen taas päässyt säännöllisen juoksun makuun ja rakastan sitä. Yritän pikkuhiljaa siirtyä myös vaihtelevampaan liikuntaan, omia mielihaluja kuunnellen.

On tässä pari vaikeampaakin päivää ollut. Huonotuulisena kiusaus purkaa tai paeta ikäviä tunteita tai tilanteita ylensyömiseen on yhä vahva. Ja vaikka toisaalta ei edes tehnyt mieli tehdä niin  olen muutaman kerran siihen sortunut. Ja sitten ihmetellyt miksi ihmeessä niin teen?? Erona entiseen on ollut syödyn ruuan määrä (huomattavasti vähemmän) ja seuraavan päivän syyllistämisen puuttuminen. Ja onnellisena olen viimeistään seuraavana aamuna palannut takaisin tämän hetkiseen normaaliin syömiseen. Ja se on tuntunut hyvältä.

Tavoite on nyt pysyä tasapainossa ja suunnilleen tämän painoisena. Olen miettinyt ikääntymistä ja sen tuomia muutoksia. Ikä ei ole mikään syy huonoon kuntoon tai löysään ulkomuotoon. Salillani käy useita todella upeita ja tiukassa kunnossa olevia 40-60 v. naisia. Mutta. Jos olen muuten terve, normaalipainoinen ja vähintään keskiverto kuntoinen onko minun oltava yhtä timmi kuin olen joskus nuorempana ollut?
Halutessani voisin varmaan ollaan timmimpikin kuin nuorempana, mutta miten paljon energiaa, aikaa ja vaivaa olen halukas laittamaan siihen? Millaisia uhrauksia olen valmis tekemaan vähän kapeamman vyötärön eteen? Näitä asioita olen miettinyt viime aikoina. Tällä hetkellä olen niin kiitollinen siitä, että en ole pitkään aikaan ahminut, että olen myös paljon suvaitsevampi itseäni kohtaan. Olisi ihanaa, jos vyötäröni olisi kapeampi ja mahani pienempi, mutta koska täydellisyyden tavoittelu on aiheuttanut minulle niin paljon huonoa oloa ja itsetuhoa, tällä hetkellä nautin siitä, että olen good enough.

Positiivista syyskuuta kaikille!

Kesän jälkeen

Kesä oli minulle, kuten yleensä, ihanaa aikaa. Tähän kesään ei liittynyt mitään ihmeellistä, mutta kokonaisuudessaan se oli mukavaa ja täyttä elämää.
Jopa jätskihimoni pysyi täysin kohtuuden rajoissa! Olen siis syönyt jätskiä varmaan melkein joka päivä, mutta paljon pienempiä annoksia kuin menneinä kesinä. Ja olen ollut todella hämmästynyt miten ne pienemmätkin jätskit ja annokset olivat aivan tarpeeksi tyydyttäviä. En olisi uskonut tätä mahdolliseksi.

Liikuntaa harrastin vähemmän kuin parina viime kesänä, mutta nyt olen taas aloittanut säännöllisen juoksemisen ja se tuntuu siltä kuin olisi palannut rakkaan ystävän luo.

Mutta. Loman loppuminen, töihin paluu ja syksyn alku ovat saaneet mieleni levottomaksi ja huolestuneeksi. Pelko minulla talveen kuuluvasta jonkinasteisesta apatiasta ja siihen kuluvasta mässäilystä, josta seuraa paljon negatiivisia ajatuksia itseäni kohtaan on taas voimistunut.
Minulla on usein talvisin ollut niin voimaton olo. Etten ole kyennyt taistelemaan sisälläni elävää ahmija-monsteria vastaan ja sitten lamaantunut siitä. Mutta pitääkö sitten itseään vastaan taistella? Eikö olisi hyödylllisempää ja rakentavamaa yrittää elää sovussa omien pimeämpienkin puoliensa kanssa?
Blogini lukijat ovat varmasti jo kurkkuuaan myöten tätä aihetta. Olen puhunut siitä mielestäni NIIN usein. Yritän kai tällä tavalla löytää jotain uutta ja parempaa tapaa selvitä pitkästä talvesta?
Olen muuten vihdoin tajunnut, että vaikka olen totta kai tiedostanut tämän talvi/kesä kriisin, niin olen sittenkin kesän jälkeen aina vaan optimistisesti ajatellut, että “tästä talvesta tulee erilainen” tekemättä ikinä mitään konkreettisia suunnitelmia sen eteen.
Ja tulos on ollut AINA sama. Ankea ja itseinhoinen talvi.

Mitä sitten aion tehdä eri tavalla tänä vuonna?

Ensinnäkään en odota että syömiseni pysyisivät AINA tasapainoisina. Ei pieni liioittelu silloin tällöin maata kaada jos ei sen vastapainoksi rankaise itseään seuraavana päivänä nälkädieetillä ja odota täydellisyyttä.

Toiseksi aion yrittää täyttää talveani mahdollisimman monella mukavalla puuhalla (sohvalla makaamisen sijaan…). Aika monelle kuukaudelle on jo tiedossa esimerkiksi kivoja kaukana asuvien ystävien tapaamisia. Olen myöskin jo jonkin aikaa haaveillut lukupiiriin liittymisestä ja tänä syksynä aion etsiä sellaisen.
Ja ehkäpä yksi liikuntaankin liittyvä lajihaave tänä talvena toteutuu? Ainakin aion ottaa asiasta selvää.

Niinäkin päivinä kun kotisohva houkuttelee juoksemista enemmän yritän motivoida itseni juoksemaan. Vain se ensimmäinen askel on yleensä vaikea.
Ja kun siinä onnistuu se piristää myös mieltä koska olen todella vakuuttunut seuraavan lauseen todenperäisyydestä:

"We are what we repeatedly do."

Kaikenlaista

Viimeiset viikot ovat olleet ainakin värikkäät ja tunnekuohuiset jos ei muuta:)
Tietynlainen huono olo on ollut kiusanani jo jonkin aika. Ei mitenkään kauhean voimakas, mutta vähän häiritsevä kuitenkin. Vihdoin viimein kävin lääkärissä ja sen jälkeen erilaisissa kokeissa ja tutkimuksissa. Sen enempää yksityiskohtiin menemättä erään tutkimuksen tehnyt lääkäri antoi järkyttävän diagnoosin. Ajattelin elämäni olevani melkein lopussa. Päivän tuskiteltuani menin näyttämään tuloksia ja kuvia toiselle lääkärille, jonka mukaan tilanne on aivan normaali!! Ko. lääkäri ihmetteli suuresti kollegaansa diagnoosia. Helpotus oli valtava ja taas kerran, ainakin hetken ajan, tajusin miten meidän jokaisen tulisi muistaa olla joka päivä kiitollisia terveydestämme. Ja miten tärkeätä on kohdella itseään hyvin ja kunnioituksella ja pitää itsestään huolta.

Ahmimattomuuteni jatkuu. Ei ole oikeastaan kertaakaan viime kuukausien aikana ollut sellaista kunnon himoa. Onneksi. Ja niinä hetkinä kun on tehnyt mieli herkutella hieman kohtuullisuutta enemmän minut on pysäyttänyt hyvä olo. En halua olla tekopyhä ja väittää, että solakammalla vartalolla tai paremmin istuvilla vaatteilla ei olisi merkitystä, mutta tämän hetkinen paljon parempi olo entiseen verrattuna on kyllä se suurin kohtuuteen motivoiva asia.

Painoni on muuten ollut jo useamman viikon 57 alkava! Eli olen melkein saavuttanut entisen tavoitteeni, joka oli siis painaa tuo 57 kg. Mitä tunteita tämä on minussa herättänyt? Olenko onnellisempi kuin 62 kiloisena? Ei elämäni ole radikaalisti muuttunut, tietenkään, mutta olen tyytyväisempi itseeni ja kuten sanottua oloni on parempi. Mutta se on parempi ennen kaikkea sen takia, että en ole laihduttanut. Olen vihdoin oppinut syömään NORMAALISTI.
Punnitsen itseni tällä hetkellä 1-2 kertaa viikossa, yleensä vain kerran. Ja se on minulle sopiva. Niin monta vuotta jojoiltuani haluan hyvän olon lisäksi myös vaa-an objektiivisen tiedon tilanteesta.
En ole kokenut mitään “täydellistä valaistumista”. Syön perusterveellisesti uskoakseni, mutta ruokani laatua olisi kyllä varaa parantaa. Välillä tarkkailen syömisiäni pienellä pelolla (ettei paino taas vaan nousisi..) ja syksy ja talvi minua pelottavat edelleen. Ne ovat minulle niin lamaannuttavia vuodenaikoja. MUTTA aika usein kykenen elämään tässä hetkessä ja iloitsemaan siitä mihin olen päässyt.

Liikunta. On ollut taas pari viikkoa tauolla. Tajusin eilen, että jossain pääni sisällä olin liittänyt siihen jonkin pakon. “Pakko liikkua, että kiinteydyn”. “Pakko ylläpitää kuntoa”. “Pakko käydä salilla kun maksan suht’ hintavaa jäsenmaksua”.
Ei ihme, että liikunnan ilo oli kadoksissa. Tajusin myös, että minä tarvitsen juoksua varten ohjelman. “Vapaa juoksu” ei ole minua varten. Ja koska liikunta on ollut vähänlaista luovuin rauhallisin mielin puolimaraton-juoksuohjelmasta ja printtasin Kuntoplussasta helpomman ohjelman, jota aloin eilen noudattaa. Ihme ja kumma ei harmita yhtään! Johtuu varmasti siitä, että eilen juoksin helpon matkan suurella ilolla enkä yrittänyt päästä heti hampaat irveessä kuukausien takaisiin suorituksiini. Haluan taas tuntea itseni (vaatimattomaksi, mutta onnelliseksi) juoksijaksi! Ei kaikkien ole pakko tähdätä maratoonille.

Vaatteet. Olen käynyt läpi vaatekaappini sisältöä. Sieltä on lähdössä pois paljon liian pieniä ja vähän liian suuria vaatteita.
Uskon, että tämän hetkinen painoni on minulle aika luonnollinen paino. En ole tehnyt uhrauksia sen eteen (vain lopettanut ahmimisen). Enkä usko, että laihdun tästä kovin helpolla enempää ellen radikaalisti muuta (vähennä) syömisiäni. Ja siihen en ole valmis. Enkä usko, että se edes olisi terveellistä ahmimiskohtauksista vuosia kärsineelle ihmiselle.
Niinpä olen hyväksynyt sen tosiasian, että minun ei kannata pyrkiä n. 5 vuoden takaiseen 54 kg painoon. Ja osa sen aikaisista vaatteista tulee luultavasti aina olemaan minulle vähän kireitä.
Tuntuu ihanan vapauttavalta vihdoin luopua noista (ihanistakin) vaatteista. Samalla luovun omasta “täydellisyyden ideastani”. Aikamoinen painolasti se onkin ollut.
Minulle on myös entistä selvempää minkälaisissa vaatteissa viihdyn, joten kaikki sellaiset ei niin omantyyliset vaatteet saavat lähteä.
Haluan arvostaa ja iloita siitä Tainasta, joka olen tänään. Parin kuukauden kuluttua 42 vuotias. Ikäisekseen ihan nuorekas nainen, joka vihdoin on matkalla tasapainoon ja rauhaan itsensä kanssa! Ja tuo matka ei pääty tietyn tavoitepainon saavuttamiseen, niin kuin olen naivisti ennen ajatellut.

Ja nyt lukemaan mitä teille rakkaille blogiystäville kuuluu!

Hiljaista, hyvää eloa

Apua, en ole harrastanut liikuntaa varmaan melkein kuukauteen. Polvi on jo paljon parempi, antibioottikuuri ohi, mutta olo on vetämätön. No huomenna on vihdoin tarkoitus mennä tekemään n.45 minuutin spinning. Hieman kauhuissani mietin paljonko kunto on laskenut??

Tänä hiljaisena kautena olen keskittynyt kohtuulliseen syömiseen. Ja melkein pelottaa sanoa tätä, mutta minulla ei ole ollut yhtään ahmimiskohtausta varmaan melkein 2 kuukauteen. Tuntuu, että olen vihdoin aikuistunut! Olen nimittäin aina tuominnut ahmimiskohtaukset lapsellisena reaktiona/käytöksenä. Eihän kukaan muu aikuinen nyt tee itselleen tälläistä!!

En ole laskenut kaloreita, herkutellut kohtuullisesti ja syönyt säännöllisesti. Paino on laskenut pari kiloa! Viihdyn omassa vartalossani nyt niin paljon paremmin. Muutaman kilon putoaminen on tietysti ilon aihe, mutta suurin voitto on kyllä tämä kohtuudessa eläminen.

Viime viikolla minulle sattui useampi vähäuninen yö (yleensä unenlahjani ovat hyvät!).
Väsymys ja unettomuus saivat hermot kireälle ja parina yönä nousin sängyssä pyörittyäni syömään 1-2 jätskiä (pieniä!). Usein olen unettomina kausina suorastaan mässäillyt yöllä. Osittain rauhoittaakseni levotonta mieltä ja osittain väsyttääkseni itseäni (tai ainakin ruuansulatustani!).
Ohi kiitävän hetken ajan parina yönä kävi mielessä tehdä niin nytkin, mutta onneksi tajusin, että ei siitä mitään hyötyä ole. Noina hetkinä tuli myös vanha pelko, että nytkö itseäni vastaan taistelu taas alkaa? Mutta tajuttuani, että minä oikeasti haluan edesauttaa hyvinvointiani ja yömässäilyllä olisi siihen täysin vastakohtainen vaikutus, ei minun tarvinnutkaan taistella itseäni eikä ketään muutakaan vastaan. Sen verran on/off mentaliteettia on kuitenkin jäljellä, että noitten yöllisten jätskien jälkeen tuli vähän sellainen “huomenna alkaa uusi (=kunnollinen) elämä” uhoilu. Mutta onneksi nykyään 1 tai 2 pientä jätskiä ei pilaa minulta koko päivää, eivätkä ne myöskään ole tekosyynä kaikestä kohtuudesta luopumiseen.

Mistä nämä positiiviset muutokset sitten johtuvat? Syitä on varmasti monia, mutta uskon, että tärkeimmät ovat seuraavat:

1)    en enää anna itseni murehtia jatkuvasti. Jossain self help-kirjoissa ja artikkeleissa sanottiin, että anna itsellesi vaikka 30 min. päivässä murehtimiseen ja sitten pakota itsesi katkaisemaan ko.ajatukset. Jossain vaiheessa saatoin murehtia suurimman osan valveilla olo ajasta kaikkea taivaan ja maan väliltä (maailmantaloutta, riitaa työkaverin kanssa, sukulaisen terveyttä, omia kilojani jne.jne). Murehtimisesta ei ole mitään hyötyä. Se ei tuo ratkaisuja eikä helpota oloa. Terapiana olen sitten sen sijasta keskittynyt hauskoihin ja usein pinnallisiin asioihin. Elämän laatu on parantunut! En siinä aina onnistu, mutta aika usein kuitenkin. Yritän siis elää enemmän hetkessä ja löytää elämän pienet ilot.

2)    Tiedostan, en enää vain älylliseti, vaan jossain sisälläni myös, että ahmiminen ei paranna huonoa oloa. Ei harmia, ei surua, ei raivoa eikä mitään muutakaan olotilaa. Yritän löytää rakentavampia tapoja kestää ikäviä tunteita. Ei niitä aina tarvitse paeta. Kun menee tilanteen ja tunteen läpi, epämukavuus onkin usein ihan siedettävää. Haluan kohdella itseäni paremmin.

3)    En enää odota itseltäni täydellisyyttä syömisissä. Päämääräni on kohtuus ja hyvä olo. Herkkuja ei tarvitse syödä kilokaupalla, koska ne eivät ole kiellettyjä. Ja kun syö sen jätskin tai suklaapatukan ilman syyllisyyttä, kunnolla mausta nauttien, vähempikin riittää. Ennen saatoin syödä hiveän määrän herkkuja ahmien ja syyllisyyttä tuntien eivätkä makunystyräni oikein edes rekisteröineet mitä suusta alas meni. Tiedostan myös, että en ole valmis luopumaan herkuista tullakseni “täydelliseksi”. Niinpä minulle riittää se, että voin hyvin ja olen normaalipainoinen. Riittävän hyvä minä! Ja tämä tietysti vaikuttaa positiivisesti minäkuvaan. Itseasiassa koko tämä ahmimisongelma sai alkunsa teini-iässä kun aloin normaalipainon ala-tai keskialueella ollessani laihduttaa, koska en mielestäni ollut tarpeeksi hyvä sellaisena. Miten surullista.

Ei siis mitään uutta ja mullistavaa. Asioita, joista olen ollut tietoinen jollain tasolla vuosia, mutta joita en vain ole aikaisemmin sisäistänyt oikeasti.
Pieni pelko sisimmässäni yhä elää…Mitä jos talvella taas ajaudun vanhaan kierteeseen? Yritän kuitenkin olla murehtimatta tulevaisuudesta ja nautin NYT tästä MINUN tasapainostani.

Tasapainoista viikkoa myös Sinulle!

11 Kysymystä

Sain jokin aika sitten kysymyshaasteen Iloinen keho blogin kirjoittajalta. Kiitos! Kysymyksesi olivat todella hyviä. Tässä ovat vastaukseni. Laitan itse haasteen kiertämään lähiaikoina, kunhan ehdin keksiä kysymykset.

1. Tämän viikon ilahduttavin asia?
Rakas ystäväni lähetti minulle tekstiviestin, jossa luki “Olen niin iloinen, että olet elämässäni”.

2. Ketä ihailet?
Ihmisiä, jotka kohtaavat pelkonsa. Jotka tekevät asioita oman mukavuusalueensa ulkopuolelta, vaikka pelottaa. Itse olen turhan usein jättänyt asioita tekemättä epäonnistumisen pelon vuoksi.

3. Mistä saavutuksestasi olet ylpeä?
En varmasti ole tarpeeksi usein ylpeä saavutuksistani, koska sisäisen pirttihirmuni mielestä ne nyt olivat vähintä mitä voin tehdä (eivätkä koskaan riittäviä..). Onneksi nyt sentään tiedostan tämän ja yritän olla arvostavampi itseäni kohtaan.
Liikunnallisesti olen ylpeä siitä, että kypsässä 40v. iässä juoksin 10 km!
Minä, joka en kouluaikona pysytynyt edes juoksemaan Cooperin testiä (kävelin ainakin puolet siitä)!

4. Mikä saa sinut hermostumaan?
Röyhkeys ja epäoikeudenmukaisuus.

5. Mielimaisemasi?
Pakko sanoa 2 täysin vastakohtaista maisemaa:  vanhempieni mökkimaisemat etelä-Suomessa (järvi ja metsä). Ja sitten taas toisaalta Central Park ja sen ympärillä olevat rakennukset. Ja NYC noin yleisesti!

6. Kun haluat levätä ja olla "vapaa kaikesta", mitä teet?
Kesällä otan yksin aurinkoa muutaman tunnin. Muulloin löhöän sohvalla ja luen sisustus- tai muotilehtiä. Ennen siihen olisi kuulunut olennaisena lisänä herkkujen syöminen samalla. Nyt viime aikoina tyydyn useimmiten kuumaan ja vahvaan teehen. Tai tunnustetaan: silloin tällöin lehtien seurana lasi oikein kylmää valkoviiniä!

7. Minkä asian puolesta olet valmis barrikadeille?
Noin yleisesti ottaen: oikeudenmukaisuuden.

8. Mitä yhteisiä piirteitä näet parhaissa ystävissäsi?
Ihana kysymys! Piti miettiä oikein kunnolla. He ovat fiksuja, aktiivisia ja rohkeita. Ja sanoisin myös, että jokaisella on slight issues with control…:) Osa myöntää asian, osa ei!

9. Mitä (asia, tuntemus, kokemus) haluat lapsuudestasi säilyttää?
Kaikki rakkaaseen isoäitiini liittyvät muistot. Vaikka hän kuoli jo kauan aikaa sitten, sain onneksi lapsena viettää hänen kanssaan paljon aikaa. Mahtava ja mielenkiintoinen ihminen.

10. Mikä saa sinut nauramaan?
Ystäväni koira! Tv sarjoista Frasierin noin 3-4 ensimmäistä kautta ja Big Bang Theory (miksi sille on muuten annettu niin äärettömän typerä nimi suomeksi “Rillit huurussa”??).
Ja on minulla myös pari tosi verbaalisesti lahjakasta hauskaa ystävää!

11. Mitä olisit toivonut minun kysyvän?
Unohtumaton kirja? Ja vastauksena Anita Nair:in “Ladies Coupè”. Ihana tarina naisista. Olisin toivonut, että kirja ei olisi koskaan loppunut! (Quantina, jos luet tätä, voisit kääntää sen suomeksi! Tietääkseni sitä ei ole vielä käännetty…).

Vähän huonoa ja paljon hyvää

Muutama päivä sitten olin töissä sattuneen konfliktin takia todella vihainen. Ja vanhasta tottumuksesta ensimmäinen ajatukseni lähtiessäni töistä oli suklaa. Pahaa mieltä lääkitsemään ja huonoa tuulta parantamaan. Toinen ajatus oli “täysin hyödytöntä, jälkeen päin harmittaa vaan, joten miksi ihmeessä haluan tehdä itselleni pahaa ollessani vihainen toiselle ihmiselle??”.

Arvatkaa kumpi voitti taistelun, järkevä minä vai loukkaantunut masokisti minä? Valitettavasti jälkimmäinen. Söin suklaapatukan hotkien, tiedostaen täysin miten väärä “lääke” se oli olooni ja lainkaan siitä nauttimatta. Kotiin tultuani jatkoin vielä suklaajätskillä (ehkä noin pari dl) ja pienellä määrällä juustonaksuja (aika erikoinen yhdistelmä…).

MUTTA siihen se jäi. Monta kertaa vastaavassa tilanteessa olen syönyt itseni täysin ähkyyn ja sitten maannut loppuillan tuskissani sohvalla. Ja aika monta kertaa sama on jatkunut vielä seuraavanakin päivänä. Olin siis iloinen siitä, että en tehnyt itselleni suurempaa tuhoa. Olen miettinyt pääni puhki miksi ylipäätään päätin purkaa herkkuihin pahaa oloani vaikka tiedostin täysin sen älyttömyyden.

En ole löytänyt mitään järkevää vastausta, mutta uskon, että taustalla on yhä edelleen perfektionismi. Jos olisin hyväksynyt ensimmäisen lohtusyömisen, suklaapatukan, vaikka se ei niin järkevää ollutkaan, olisi pieni “ahmimiseni” saattanut jäädä siihen. Mutta koska ajattelin olevani lapsellinen masokisti, syyllistin ja arvostelin itseäni tuosta suklaapatukan syömisestä ja kun kerran olin jo tehnyt typeryyksiä mitä väliä jos  jatkan.
Onneksi aika nopeasti tajusin tai pikemminkin tunsin, että vain minä tulen kärsimään jos syön itseni ähkyyn enkä halua antaa röyhkeälle työkaverilleni niin paljon valtaa minun elämässäni. Voin lopetta syömisen nyt ja pelastaa loppupäivän olon.

Yksi harvoista kerroista kun potentiaalisen ahmimiskohtauksen aikana tunsin, että pystyn ja haluan lopettaa pahan olon hukuttamisen ahmimiseen. En ole itsetuhoisten voimien armoilla. Selviän näistä tunteista ja tunnekuohuista ilman ahmimistakin. Ja, että vaikka en kyennyt vastustamaan vanhaa kiusausta kokonaan en silti ole täysi luuseri tässä asiassa. En syyllistänyt itseäni niin kuin yleensä vaan tunsin, että tein jotain positiivista ongelman hyväksi. Ja ennen kaikkea tunsin toiveikkuutta: asiat voivat muuttua.

Hyvää pääsiäistä kaikille.
Toivoo,
toiveikas Taina

17 asiaa

Sain jokin aika sitten ihanalta Quantinalta kaksoistunnustuksen (kiitos!), jonka vihdoin toteutan. One Lovely Blog Awardin saajan tulee kertoa itsestään seitsemän asiaa, kun taas Pyttypalkintoon kuuluu kymmenen kiehtovan yksityiskohdan paljastaminen itsestä.
En tiedä  miten kiehtovia nämä paljstuksen ovat, mutta tässä niitä tulee.

1.    Haaveilen koirasta. Ihan hirveästi. Valitettavasti mieheni ei ole vielä lämmennyt asialle, vaikka koirista pitääkin.

2.    Kaikkein rakkaimmat ystäväni asuvat kaukana ja näemme harvoin. Olemme silti niin tiiviisti yhteydessä, että tiedämme toistemme elämästä varmasti lähes tulkoon kaiken.

3.    Iän lisääntyessä kaveripiirini on pienentynyt. En vain jaksa kuluttaa energiaa ihmisiin, joiden kanssa minulla ei ole enää paljon yhteistä.

4.    Viihdyn hyvin yksin.

5.    Olen erinomaisissa väleissä ex-mieheni kanssa. Usein uskoudumme toisillemme nykyisten   suhteidemme ongelmista. En tiedä miten tyytyväinen mieheni olisi, jos tietäisi tästä:)

6.    Minulla on ihania sukulaisia: tätejä, setiä ja serkkuja.

7.    En pidä kahvista enkä limuista.

8.    Lapsena/teini-ikäisenä haaveilin kirjailijan, sisustusarkkitehdin ja psykologin ammateista.

9.    Uskon, että vaihto-oppilasvuosi muutti elämäni. Iloineen ja vaikeuksineen mahtava kokemus.
Olen yhä yhteydessä sen aikasiin tärkeisiin ihmisiin.

10.    Lapsena olin todella nirso. Elin vuosia pääosin viilillä, voileivillä ja pastalla.

11.    Lapsuuden kodissani ei syöty juuri koskaan mitään herkkuja. Välillä mietin onko tämä syynä suureen suklaa- ja jätskirakkauteeni?

12.    Minusta ruohonleikkaaminen on ihanaa puuhaa!

13.    En ymmärrä miten Kim Kardashian voi olla kenenkään tyyli-ikoni???

14.    Lukiossa lintsasin suurimmalta osalta liikuntatunneilta.

15.    Rakastan kirjoja ja lukemista, mutta viime aikoina olen lukenut harvinaisen vähän.

16.    Rakastan olla ruskettunut, mutta en nykyään enää jaksa maata auringossa kovin montaa tuntia päivässä. Parempi niin varmasti.

17.    En tiedä johtuuko se auringosta vai raskaasta vuodesta, mutta minusta tuntuu, että olen yht’äkkiä vanhentunut paljon, etenkin kasvoista. Tähän asti minua on aina luultu ikääni nuoremmaksi. Nykyään ei varmaan enää. Höh.

Hiljaiseloa

Aika ja energia tuntuu menevän suurimmaksi osaksi elämän miettimiseen. Suuria päätöksiä edessä ja pelottaa kuunnella sydämmen ääntä. Se kun vie tuntemattomille teille, toisin kuin järjen ääni. Saa nähdä mihin päädyn...?
Syömisissä olen pysynyt kohtuudessa ja varsin vaivattomasti, mutta liikunnan suhteen olen ollut laiska. Ei vaan ole ollut intoa ja viime viikkoina olenkin käynyt salilla vain 1-2 kertaa viikossa. Eilenkään en olisi yhtään jaksanut/huvittanut mennä, mutta en halua muuttua sohvaperunaksi, joten pakotin itseni salille. Olin ajatellut juosta ja ehkä harrastaa hieman salitreeniä, mutta kun eräs ryhmäliikuntatunti olikin juuri sopivasti alkamassa salille tuntuani, meninkin sinne. Ryhmän energia teki hyvää ja juoksin sen jälkeen vielä 20 min. juoksumatolla. Enkä voinut taas muuta kuin ihmetellä, miksi kynnys liikuntaan oli korkea??
Salinkin suhteen on tehtävä valintoja, eli jäsenyyteni loppuu kuukauden kuluttua enkä ole varma jatkanko samalla vai vaihdanko. Ensin pitäisi tehdä nuo muut suuremmat päätökset, ne nimittäin vaikuttavat vähän kaikkeen muuhun. Sitoutumiskammoiselle ja rutiineista tykkäävälle aikamoinen määrä sitoutumispäätöksiä ja mahdollisia muutoksia! Ei ihme jos stressi on välillä korkealla. Time to stay calm and carry on!