Syyskuu

Alkoi näissä kiloissa…

Itseasiassa vaaka näytti kaikkia painoja 57.3 ja 57.7 välillä, mutta ei sillä nyt niin suurta väliä.
En kovin usein jaksa/viitsi/muista ottaa mittoja, mutta tänään mittasin pitkästä aikaa vyötärön ja lantion.
Kun 4v. sitten painoin suunnilleen saman verran kuin nyt oli vyötäröni 2 cm pienempi.
Ikääntymisen välttämätön seuraus vai laiskuuden tulos? Ehkä vähän kumpaakin, mutta rehellisesti sanottuna suuremmalla todennäkoisyydellä laiskuudesta johtuvaa. 4v. sitten harrastin salitreeniä, tein vatsalihaksia jne. Nyt en muista koska olisin viimeksi säännöllisesti treenannut vatsalihaksia… Ehkä viime vuonna?
Lantio on saman kokoinen kuin 4 vuotta sitten.

Mutta kaiken kaikkiaan olo on ihan hyvä. Olen taas päässyt säännöllisen juoksun makuun ja rakastan sitä. Yritän pikkuhiljaa siirtyä myös vaihtelevampaan liikuntaan, omia mielihaluja kuunnellen.

On tässä pari vaikeampaakin päivää ollut. Huonotuulisena kiusaus purkaa tai paeta ikäviä tunteita tai tilanteita ylensyömiseen on yhä vahva. Ja vaikka toisaalta ei edes tehnyt mieli tehdä niin  olen muutaman kerran siihen sortunut. Ja sitten ihmetellyt miksi ihmeessä niin teen?? Erona entiseen on ollut syödyn ruuan määrä (huomattavasti vähemmän) ja seuraavan päivän syyllistämisen puuttuminen. Ja onnellisena olen viimeistään seuraavana aamuna palannut takaisin tämän hetkiseen normaaliin syömiseen. Ja se on tuntunut hyvältä.

Tavoite on nyt pysyä tasapainossa ja suunnilleen tämän painoisena. Olen miettinyt ikääntymistä ja sen tuomia muutoksia. Ikä ei ole mikään syy huonoon kuntoon tai löysään ulkomuotoon. Salillani käy useita todella upeita ja tiukassa kunnossa olevia 40-60 v. naisia. Mutta. Jos olen muuten terve, normaalipainoinen ja vähintään keskiverto kuntoinen onko minun oltava yhtä timmi kuin olen joskus nuorempana ollut?
Halutessani voisin varmaan ollaan timmimpikin kuin nuorempana, mutta miten paljon energiaa, aikaa ja vaivaa olen halukas laittamaan siihen? Millaisia uhrauksia olen valmis tekemaan vähän kapeamman vyötärön eteen? Näitä asioita olen miettinyt viime aikoina. Tällä hetkellä olen niin kiitollinen siitä, että en ole pitkään aikaan ahminut, että olen myös paljon suvaitsevampi itseäni kohtaan. Olisi ihanaa, jos vyötäröni olisi kapeampi ja mahani pienempi, mutta koska täydellisyyden tavoittelu on aiheuttanut minulle niin paljon huonoa oloa ja itsetuhoa, tällä hetkellä nautin siitä, että olen good enough.

Positiivista syyskuuta kaikille!

Kesän jälkeen

Kesä oli minulle, kuten yleensä, ihanaa aikaa. Tähän kesään ei liittynyt mitään ihmeellistä, mutta kokonaisuudessaan se oli mukavaa ja täyttä elämää.
Jopa jätskihimoni pysyi täysin kohtuuden rajoissa! Olen siis syönyt jätskiä varmaan melkein joka päivä, mutta paljon pienempiä annoksia kuin menneinä kesinä. Ja olen ollut todella hämmästynyt miten ne pienemmätkin jätskit ja annokset olivat aivan tarpeeksi tyydyttäviä. En olisi uskonut tätä mahdolliseksi.

Liikuntaa harrastin vähemmän kuin parina viime kesänä, mutta nyt olen taas aloittanut säännöllisen juoksemisen ja se tuntuu siltä kuin olisi palannut rakkaan ystävän luo.

Mutta. Loman loppuminen, töihin paluu ja syksyn alku ovat saaneet mieleni levottomaksi ja huolestuneeksi. Pelko minulla talveen kuuluvasta jonkinasteisesta apatiasta ja siihen kuluvasta mässäilystä, josta seuraa paljon negatiivisia ajatuksia itseäni kohtaan on taas voimistunut.
Minulla on usein talvisin ollut niin voimaton olo. Etten ole kyennyt taistelemaan sisälläni elävää ahmija-monsteria vastaan ja sitten lamaantunut siitä. Mutta pitääkö sitten itseään vastaan taistella? Eikö olisi hyödylllisempää ja rakentavamaa yrittää elää sovussa omien pimeämpienkin puoliensa kanssa?
Blogini lukijat ovat varmasti jo kurkkuuaan myöten tätä aihetta. Olen puhunut siitä mielestäni NIIN usein. Yritän kai tällä tavalla löytää jotain uutta ja parempaa tapaa selvitä pitkästä talvesta?
Olen muuten vihdoin tajunnut, että vaikka olen totta kai tiedostanut tämän talvi/kesä kriisin, niin olen sittenkin kesän jälkeen aina vaan optimistisesti ajatellut, että “tästä talvesta tulee erilainen” tekemättä ikinä mitään konkreettisia suunnitelmia sen eteen.
Ja tulos on ollut AINA sama. Ankea ja itseinhoinen talvi.

Mitä sitten aion tehdä eri tavalla tänä vuonna?

Ensinnäkään en odota että syömiseni pysyisivät AINA tasapainoisina. Ei pieni liioittelu silloin tällöin maata kaada jos ei sen vastapainoksi rankaise itseään seuraavana päivänä nälkädieetillä ja odota täydellisyyttä.

Toiseksi aion yrittää täyttää talveani mahdollisimman monella mukavalla puuhalla (sohvalla makaamisen sijaan…). Aika monelle kuukaudelle on jo tiedossa esimerkiksi kivoja kaukana asuvien ystävien tapaamisia. Olen myöskin jo jonkin aikaa haaveillut lukupiiriin liittymisestä ja tänä syksynä aion etsiä sellaisen.
Ja ehkäpä yksi liikuntaankin liittyvä lajihaave tänä talvena toteutuu? Ainakin aion ottaa asiasta selvää.

Niinäkin päivinä kun kotisohva houkuttelee juoksemista enemmän yritän motivoida itseni juoksemaan. Vain se ensimmäinen askel on yleensä vaikea.
Ja kun siinä onnistuu se piristää myös mieltä koska olen todella vakuuttunut seuraavan lauseen todenperäisyydestä:

"We are what we repeatedly do."

Vartalokriisi

Jonkin aikaa kestäneen tietynlaisen tasapainon ja tyytyväisyyden jälkeen iski yllättäen vartalokriisi.
Valokuvista se sai alkunsa. Aamulla kotoa lähtiessäni minulla oli varsin hyvä ja tyytyväinen olo omassa vartalossani. Laitoin päälleni farkut, jotka koko talven ovat olleet niin kireät ettei niitä ole voinut käyttää. Eilen ne oli ihan kivan tuntuiset päällä ja olin siitä tietysti iloinen. Vietin mukavan päivän ystävieni kanssa, mutta illalla ladatessani valokuvia tietokoneelle kriisi iski.

Tuoltako minä näytän? Pyöreä naama (jota uusi tukka vielä korostaa…), todella pulleat käsivarret, tuossakin kuvassa näyttää ihan siltä kun minulla olisi kaksoisleuka (ei oikeasti ole), no onneksi pidän sentään laukkua mahan edessä ettei sekin nyt vielä näy.
Osa teistä varmaan osaa kuvitella kaikki ne ikävät, kritisöivät, mollaavat ja itseinhoiset ajatukset, jotka pääsivät valloilleen. Vertailua kuvissa oleviin ystäviini, jotka tietysti näyttävät kaikki hyviltä ja hoikemmilta kuin minä. Ja päivän loistavasta fiiliksestä oli ainakin puolet pyyhitty pois.

Miksi muutama valokuva onnistui pyyhkimään minulla olleen hyvän olon pois? Salakavalasti mieleeni tuli myös laihdutusajatuksia “huomenna hitto vieköön alkaa kyllä tiukka kuuri, en halua näyttää tuollaiselta pullukalta”. Ja koska tänään alkaisi “uusi elämä” eilen illalla piti tietysti hieman herkutella. ARGH, vieläkin tätä menoa!?

Tiedän, että tämä on tie huonompaan, joten ei aio sitä tällä kertaa seurata.
Haluan saada mahdollisimman nopeasi positiivisemman ajattelutavan takaisin, joten yritän keskittyä siihen, että eilinen herkutteluni oli varsin kohtuullista. Pieni jätski, vähän karkkia ja pieni pulla. Yritän myös iloita siitä, että kauheista valokuvista huolimatta mahdun taas 2 housuihin, joihin en kuukausiin mahtunut. Tänään kuitenkin laitoin päälle isoimmat omistamani housu:). Ja mukavan löysät nämä ovatkin.

Vielä ei siis ulkonäköni ja pääni sisällä oleva “idea” ulkonäöstäni tai koostani kohtaa. Luullakseni ne ovat kuitenkin jo paljon lähempänä toisiaan kuin vaikkapa muutama vuosi sitten. Hyvällä huolenpidolla ja sillä kohtuudella ne ehkä vielä jonain päivänä kohtaavat. Ainakin toivon niin.
Tänään haluan olla herkuttelematta, koska haluan sen kevyemmän olon mikä minulla oli ennen viikonloppua. En siis ole herkuttelematta sen takia, että sisäinen tyranni kriitikkoni niin vaatii. Siksi uskonkin siinä tänään onnistuvani.

Riisuttu ruokavalio

Viime sunnuntaina yht’äkkiä päätin, että nyt saa riittää. Nyt HALUAN tehdä asioille jotain.
Minulla on noin 30 housut, joista voin tällä hetkellä käyttää 3!! Vaatekriisi/ulkonäkö motiivi ei kuitenkaan ollut ainoa tai edes ehkä tärkein tälle päätökselle ruokavalion riisumisesta. Minulla on menossa sellainen kausi elämässäni, että on pakko katsoa itseään peilistä (noin kuvainnollisesti) ja totuutta silmiin. Enkä ihan hirveästi pidä siitä mitä olen nähnyt. Eniten minua vaivaa omassa käytöksessäni asioiden siirtäminen, välttely ja tietynlainen saamattomuus. En tavallaan luota itseeni, koska niin monta kertaa olen pettanyt itselleni antamani lupaukset.
Perhe on tämän viikon poissa, joten hetki ei olisi voinut olla oivallisempi muutokselle ja itsetutkiskelulle. Vaikka jo melkein kuukausi sitten täälläkin kuulutin viinistä luopumista, en ollut sitä(kään) saanut aikaiseksi... Nyt on menossa 5. viinitön ja sokeriton päivä. On muuten ollut vaikeampi luopua viinistä kuin sokerista…  Pakko tunnustaa, että suon kyllä itselleni 2 palaa tummaa suklaata päivässä, jos siltä tuntuu. 85% tumma suklaa on niin kitkerän ja suorastaan pahan makuista, että sitä ei yhtään enempää edes halua syödä.

Riisuttuun ruokavalioon kuuluu siis mahdollisimman yksinkertaisesti ja pelkistetysti syöminen. Minulle se tarkoittaa myös melkein samoja ruokia joka päivä. En pidä ruuan laitosta ja vaihtoehtojen miettimisestä, joten ensimmäiset 3 päivää söin joka ilta vihannessosekeittoa ja jauhelihapihvin illalliseksi. Keitto oli aluksi mielestäni aika pahaa, mutta neljäntenä päivänä (keittoa riitti myös karppipizzan seuraksi) se alkoi maistua ihan kohtuulliselta! Olen tehnyt muitakin mielenkiintoisia “löytöjä”. Kun ylimääräinen sokeri on jäänyt pois, on alkanut tehdä mieli hedelmiä!( En siis yleensä syö kovin paljoa hedelmiä.) Ja tämän hetkinen aamiaiseni on aivan mahtavaa herkkua: maustamatonta kreikkalaista jogurttia ja mysliä. AH, illalla nukkumaan mennessä silmissäni kiiluu jo tuo annos! Yksinkertaisuus ei minun tapauksessani tarkoita mitään nälkäkuuria. Kalorit ovat vaihdelleet 1400 ja 1700 välillä. En ole vielä punninnut itseäni, mutta tänään eräs miespuolinen työkaveri kysyi minulta olenko laihtunut! Vastasin, että tuskinpa, johon hän vastasi “varmasti olet!”. Kylläpä sitä muuten syynätään kollegoiden painoa..!
Tänään toissä oli peräti kahdet synttärijuhlinnat ja hirveät määrät herkkuja. Kieltäydyin kaikesta (kahteen kertaan siis) ja söin sen sijaan oman välipalani (pala ruisleipää ja keitetty kananmuna). Uskomatonta!!

Aivan uskomaton määrä energiaa on jäänyt muuhun kun ei ole juuri tarvinnut miettiä syömisiä. Ensimmäisinä iltoina en meinannut saada unta. En tiedä johtuiko se siitä, että aivot käyvät ylikierroksilla vai siitä, että lähes joka iltainen viinilasillinen (tai 2) ei enää väsyttänyt. Nyt viime yöt olen nukkunut suht' hyvin.
Ensi viikolla tämä yksineloni loppuu ja arjesta tulee varmaan hieman haastavampaa. Aion kuitenkin jatkaa tätä riisuttua syömistä yhteensä 4 viikkoa. Hyvältä tuntuu, etenkin henkisesti.  Vielä kun pääsisi tästä KOLMANNESTA flunssasta eroon.

Rentoa tammikuuta 2012

Ai, että oli rento olo tänä aamuna töihin matkatessa. Ei mitään stressaavia “nyt pidän tiukkaa dieettiä siihen asti kunnes saavutan X painon” ajatuksia ja vaatimuksia! Viimeisten 20 vuoden aikana varmasti 98 % vuosistani on alkanut tuolla “pakolla”.
Muistan eräänkin kerran ollessani n. 20v. Olin syönyt  uuden vuoden aattona kello 23.59 asti kuin sika koska 1.1 alkaisi taas “uusi laiha elämä”. Tulin kavereiltani kotiin lounasaikaan ja äitini oli leiponut sämpylöitä. En voinut vastustaa ihanaa tuoksua ja söin 3-4 uunituoretta sämpylää voilla ja  juustolla ja viikkoni, jos ei koko tammikuu, oli pilattu! Kammottavaa!

Ei mitään laihdutuskuuria tälle naiselle! Sen sijaan teen parhaani oppiakseni syömään normaalisti.
Löysin parista blogista kirjoituksia, joista sain omalle matkalleni hyviä ja mielestäni fiksuja vinkkejä.
Tässä linkit ko. kirjoituksiin:

http://patrikborg.blogspot.com/2011/09/laihdutus-pysyvasti-tehdaan-nain.html

http://bed.vuodatus.net/blog/3112607/auroralle-miten-tein-sen/

Yksi virheeni on ollut se, että luultavasti aamulla olen pääsääntöisesti syönyt liian vähän. Siitä seuraa aamupäivän nälkä ja joskus jopa heikotus ja ajatukset hakeutuvat äärettömän helposti suklaaseen, kekseihin tai muuhun nopeaan makeaan.
Tänä aamuna en ehtinyt panostaa hyvälaatuiseen aamiaiseen. Söin munkin! Ei tietysti fiksuin aamiaisvalinta, MUTTA rakastan tuoreita munkkeja ja tällä kertaa söin sen hyvällä omalla tunnolla ilman syyllistäviä ajatuksia siitä miten olen pilannut dieetin, joten 1) nautin jokaisesta suupalasta rauhallisesti ja 2) kestin paremmin kuin hyvin lounasaikaan ilman nälkää tai heikotusta, sen verran tuhti tuo aamiainen oli!
Yleensä olisin hotkinut tuon “kielletyn hedelmän” nauttimatta siitä ja toden näköisesti jatkanut parin tunnin päästä suklaalla tms. koska päivä nyt oli jo pilattu kuitenkin. Järjetöntä.

En pidä kalorien laskemisesta ja usein se aiheuttaa minulle suorastaan jonkinlaista ahdistusta, mutta näin ensi alkuun aion kirjata syömiseni kiloklubiin, että saan jonkinlaisen käsityksen siitä mitä n. 2000 kcal päivässä tarkoittaa. Tänä vuonna (!) minulla ei ole siis mitään kiellettyjä ruokia, mutta yritän joka kuukausi tehdä muutaman pienen hyvän muutoksen elämäntapoihini.
Tässä kuussa se tarkoittaa vähintään 2 hedelmän syömistä joka päivä (en valitettavasti oikein pidä suurimmasta osasta hedelmiä). Monille tämä kuulosta varmaan naurettavalta tavoitteelta, mutta allekirjoittaneelle niiden päivittäinen syöminen ei ole viime kuukausina ollut todellakaan itsestään selvyys.

Enpä muista olenko koskaan ollut  näin iloisella tuulella vuoden alkaessa? Tämä uusi terve tavoitteeni ja rentous saavat kaiken vaikuttamaan mahdolliselta ja hauskalta. Goodbye tiukkapipoisuus ja perfektionismi!