Ihan hyvä kuukausi

Syyskuu siis! Aika kiireinen, mutta hyvällä tavalla. Olen silti ehtinyt liikkua 3-4 kertaa viikossa. Tapani mukaan vähän yksipuolisesti kylläkin… Juoksua ja spinningiä enimmäkseen. Ostin kunnolliset spinning kengät, joten se maistuu taas! Harva se päivä muistutan itseäni, että olisi hyvä tehdä jotain lihaskunnon, keskivartalon ja käsien hyväksi, mutta kun ei nyt vaan huvita. Luin juuri jostain, että monella juoksijalla on yllättävän huono lihaskunto.
Juoksijoista tulee mieleen ihana fiilis viikko sitten. Olin lähdössä  juoksemaan pukeutuneena juoksucapreihin (siis sellaisiin vartalon myötäisiin) ja kapealinjaiseen juoksu t-paitaan. Kun vilkaisin itseäni peilistä näytin mielestäni sutjakalta juoksijalta! Itse asiassa en ollut tunnistaa peilikuvaani. Aika usein olen niin keskittynyt kritisoimaan itseäni tai peittämään huonot kohtani, että en näe kokonaisuutta. Oli aika mieletön tunne katsoa omaa peilikuvaani tyytyväisenä ja positiivisesti.

Paino on kuukauden aikana vaihdellut 56.6 ja 57.8 kg välillä, mikä lienee täysin normaalia. Kun eräänä aamuna suureksi hämmästyksekseni näin luvun 56.6 vanhat ajatukset aktivoituivat hetkessä. “Laihempi on parempi… Nyt voisit vähän tsempata niin pääsisit 56 kg.”
Seurauksena kohtalaisen kova hermostunut syömishimo. Yhtenä iltana joskus klo 23 aikoihin söin päivän toisen jätskin… Koska olin jo sinä päivänä syönyt muutenkin vähän enemmän…ja alkaisihan huomisesta taas kevyt syöminen. Miten älytöntä!!! Onneksi sain tuosta typerästä mekanismista heti kiinni ja tajusin, että minun ei tarvitse olla yhtään laihempi. Tärkeätä on, etten ala taas ahmia.

Vaikka harrastan liikuntaa säännöllisesti ja todella pidän juoksemisesta olen kuitenkin myös varsinainen laiskimus. Usein töistä kotiin ajaessani mietin menenkö salille vai kotiin. Nykyään kysyn itseltäni onko minulla kotona tärkeämpää tekemistä kuin liikkuminen? Välillä vastaus on “kyllä”, mutta usein se on “ei, ei ole mitään niin tärkeätä tekemistä etteikö se voisi odottaa salilta paluuta”. Välillä liikunta voi myös olla pako muista tilanteista… Miehen ei niin mielenkiintoisia sukulaisia oli meillä kylässä kolmatta päivää. Olin väsynyt eikä mieleni tehnyt harrastaa liikuntaa. Päätin kuitekin lähteä salille saadakseni olla hetken omissa oloissani. 2 minuuttia juoksumatolla lempimusiikin parissa ja olin taas niin onnellinen!

Ihanaa lokakuuta kaikille!

Oikea koko

Minulla on ollut jo jonkun aikaa jonkin asteinen "fiksaatio" oikean kokoisiin alusvaatteisiin. Tarkemmin sanottuna rintaliiveihin. Kun ei ole ollut hyvä olo omassa kropassa olen ajatellut, että kunnolliset alusvaatteet ovat ehdottoman tärkeät. Koska jos ne ovat huonot se vaikuttaa sekä vaateiden istuvuuteen, että omaan viihtyvyyteen.

Jos jotain voisin muuttaa vartalossani, haluaisin B-kupin! Olen aina ajatellut, että pienempi rintaisena näyttäisin hoikemmalta… Olen luullut olevani kokoa 75C tai D ja painavampana 80C. Pari viikkoa sitten kuitenkin kävin Funky Ladyssä Fredalla ja todella asiantunteva myyjä toi minulle sovitettavaksi liivit kokoa 70E!! Tä?!? Liivit olivat ihanat ja sopivat täydellisesti, mutta psykoloogisesti oli hieman nieltävää tuollaisessa kuppikoossa! Jostain kumman syystä shock absorbereissa paras koko on kuitenkin 75C?! Valmistajien välillä lienee eroja?!

Kesällä poistin vaatekaapistani kaikki liian pienet, isot tai muuten vaan ei miellyttävät vaatteet. Osan sain myytyä kirpparilla ja osan vein UFF:lle. Suurin osa vaatteista oli erittäin hyvä laatuisia ja melkein käyttämättömiä. Ensin hieman harmitti myydä suht’ hintavia vaatteita halvalla, mutta sitten ajattelin, että jokainen euro ja vääristä vaatteista eroon pääseminen on parempi kuin pitää “huonoja energioita” täyttämässä vaatekaappia.

Olenkin miettinyt kuinka hemmetin kalliiksi jojoiluni painon kanssa ja koon vaihtelut ovat vuosien mittaan tulleet?! Niin monta kertaa olen ostanut vaatteita luullen, että ne voisivat peittää ahmimisen aiheuttamat kilot ja saada oloni ja itsetuntoni paremmiksi. Kyllä ne ehkä vähän auttoivat, mutta erittäin lyhytaikaisesti. Sitä paitsi noihin "läskin peitto vaaatteisiin" liittyi aina huonoja fiiliksiä. Olenkin nyt vakaasti päättänyt, että pitkään aikaan en osta yhtään uutta vaatetta. Omassa vaatekaapissa on ihan tarpeeksi löytöjä pitkäksi aikaan. On ollut ihanaa kun olen voinut käyttää ensimmäistä kertaa 4 vuoden jälkeen entisiä lempihousujani. Tosin 4 v. jälkeen ne eivät enää ole niin ihanat kun silloin.

Lopuksi vielä tarina siitä miten älytön paino/ahmimiskompleksinen aikuinen nainen voi olla. Onneksi nyt  tunnen myötätuntoa enkä halveksuntaa (kuten ennen) tuota naista kohtaan. Anyway, noin 5 v. eräs mallivartaloinen ystäväni oli ulkomailla. Pyysin häntä ostamaan minulle erään merkkivyön. Kun hän kysyi kokoani en tiennyt miten vyön koko oikeasti mitataan enkä varmasti olisi kehdannut sanoa upealle ystävälleni todellista kokoani, joten, mittasin vyötäröni kapeimmasta kohdasta ja annoin koon sen mukaan. Käytin tuota vyötä tasan 3 kertaa, koska se oli hieman liian pieni. Kesällä myin sen kirpparilla. Onneksi sentään puolella alkuperäisestä hinnasta!
Nyt toivon vaan pysyväni saman kokoisena pitkän aikaa. Ei niinkään koon takia vaan siksi, että se tarkoittaa sitä, että en ahmi.

6 kg ero

“Siivosin” tietokonettani pari viikkoa sitten. Ja löysin viime talvena, todella suuren itseinhon vallassa, ottamiani kuvia. Niiden oli tarkoitus toimia ravistelevana järkytyksenä takaisin “kunnolliseen” elämään. Järkyttäviä ne olivat, etenkin kun vertasin niitä vain n. 3 kk aikaisemmin ottettuihin kuviin, joissa ko. hame mahtui ihan hyvin päälle. Vasta noin 4-5 kk myöhemmin, kevään tullessa, joku loksahti paikoilleen ja olo itseni kanssa alkoi tuntua huomattavasti helpommalta ja mielllyttävämmältä.

Muutama päivä sitten otin vertailukuvat. Kyllähän laihtumisen vaatteista näkee selvästi, mutta jotenkin kuvissa ero entiseen konkretisoituu huomattavasti paremmin. Suosittelen ehdottomasti kaikille itsensä kuvaamista. Nykyään se on niin helppoakin kun halutessa kukaan muu ei näe kuvia:) Jos vieläkin pitäisi viedä valokuvat kehitettäviksi en kyllä ikinä olisi kehdannut ottaa näitä kuvia!
Sen pidemmittä puheitta tässä kuvat.  Toivottavasti tänä talvena ei käy kuten viime vuonna…

 Tässä sivukuvassa näkyy varmaan kaikille mikä on mun ongelmakohta...?

Syyskuu

Alkoi näissä kiloissa…

Itseasiassa vaaka näytti kaikkia painoja 57.3 ja 57.7 välillä, mutta ei sillä nyt niin suurta väliä.
En kovin usein jaksa/viitsi/muista ottaa mittoja, mutta tänään mittasin pitkästä aikaa vyötärön ja lantion.
Kun 4v. sitten painoin suunnilleen saman verran kuin nyt oli vyötäröni 2 cm pienempi.
Ikääntymisen välttämätön seuraus vai laiskuuden tulos? Ehkä vähän kumpaakin, mutta rehellisesti sanottuna suuremmalla todennäkoisyydellä laiskuudesta johtuvaa. 4v. sitten harrastin salitreeniä, tein vatsalihaksia jne. Nyt en muista koska olisin viimeksi säännöllisesti treenannut vatsalihaksia… Ehkä viime vuonna?
Lantio on saman kokoinen kuin 4 vuotta sitten.

Mutta kaiken kaikkiaan olo on ihan hyvä. Olen taas päässyt säännöllisen juoksun makuun ja rakastan sitä. Yritän pikkuhiljaa siirtyä myös vaihtelevampaan liikuntaan, omia mielihaluja kuunnellen.

On tässä pari vaikeampaakin päivää ollut. Huonotuulisena kiusaus purkaa tai paeta ikäviä tunteita tai tilanteita ylensyömiseen on yhä vahva. Ja vaikka toisaalta ei edes tehnyt mieli tehdä niin  olen muutaman kerran siihen sortunut. Ja sitten ihmetellyt miksi ihmeessä niin teen?? Erona entiseen on ollut syödyn ruuan määrä (huomattavasti vähemmän) ja seuraavan päivän syyllistämisen puuttuminen. Ja onnellisena olen viimeistään seuraavana aamuna palannut takaisin tämän hetkiseen normaaliin syömiseen. Ja se on tuntunut hyvältä.

Tavoite on nyt pysyä tasapainossa ja suunnilleen tämän painoisena. Olen miettinyt ikääntymistä ja sen tuomia muutoksia. Ikä ei ole mikään syy huonoon kuntoon tai löysään ulkomuotoon. Salillani käy useita todella upeita ja tiukassa kunnossa olevia 40-60 v. naisia. Mutta. Jos olen muuten terve, normaalipainoinen ja vähintään keskiverto kuntoinen onko minun oltava yhtä timmi kuin olen joskus nuorempana ollut?
Halutessani voisin varmaan ollaan timmimpikin kuin nuorempana, mutta miten paljon energiaa, aikaa ja vaivaa olen halukas laittamaan siihen? Millaisia uhrauksia olen valmis tekemaan vähän kapeamman vyötärön eteen? Näitä asioita olen miettinyt viime aikoina. Tällä hetkellä olen niin kiitollinen siitä, että en ole pitkään aikaan ahminut, että olen myös paljon suvaitsevampi itseäni kohtaan. Olisi ihanaa, jos vyötäröni olisi kapeampi ja mahani pienempi, mutta koska täydellisyyden tavoittelu on aiheuttanut minulle niin paljon huonoa oloa ja itsetuhoa, tällä hetkellä nautin siitä, että olen good enough.

Positiivista syyskuuta kaikille!

Kaikenlaista

Viimeiset viikot ovat olleet ainakin värikkäät ja tunnekuohuiset jos ei muuta:)
Tietynlainen huono olo on ollut kiusanani jo jonkin aika. Ei mitenkään kauhean voimakas, mutta vähän häiritsevä kuitenkin. Vihdoin viimein kävin lääkärissä ja sen jälkeen erilaisissa kokeissa ja tutkimuksissa. Sen enempää yksityiskohtiin menemättä erään tutkimuksen tehnyt lääkäri antoi järkyttävän diagnoosin. Ajattelin elämäni olevani melkein lopussa. Päivän tuskiteltuani menin näyttämään tuloksia ja kuvia toiselle lääkärille, jonka mukaan tilanne on aivan normaali!! Ko. lääkäri ihmetteli suuresti kollegaansa diagnoosia. Helpotus oli valtava ja taas kerran, ainakin hetken ajan, tajusin miten meidän jokaisen tulisi muistaa olla joka päivä kiitollisia terveydestämme. Ja miten tärkeätä on kohdella itseään hyvin ja kunnioituksella ja pitää itsestään huolta.

Ahmimattomuuteni jatkuu. Ei ole oikeastaan kertaakaan viime kuukausien aikana ollut sellaista kunnon himoa. Onneksi. Ja niinä hetkinä kun on tehnyt mieli herkutella hieman kohtuullisuutta enemmän minut on pysäyttänyt hyvä olo. En halua olla tekopyhä ja väittää, että solakammalla vartalolla tai paremmin istuvilla vaatteilla ei olisi merkitystä, mutta tämän hetkinen paljon parempi olo entiseen verrattuna on kyllä se suurin kohtuuteen motivoiva asia.

Painoni on muuten ollut jo useamman viikon 57 alkava! Eli olen melkein saavuttanut entisen tavoitteeni, joka oli siis painaa tuo 57 kg. Mitä tunteita tämä on minussa herättänyt? Olenko onnellisempi kuin 62 kiloisena? Ei elämäni ole radikaalisti muuttunut, tietenkään, mutta olen tyytyväisempi itseeni ja kuten sanottua oloni on parempi. Mutta se on parempi ennen kaikkea sen takia, että en ole laihduttanut. Olen vihdoin oppinut syömään NORMAALISTI.
Punnitsen itseni tällä hetkellä 1-2 kertaa viikossa, yleensä vain kerran. Ja se on minulle sopiva. Niin monta vuotta jojoiltuani haluan hyvän olon lisäksi myös vaa-an objektiivisen tiedon tilanteesta.
En ole kokenut mitään “täydellistä valaistumista”. Syön perusterveellisesti uskoakseni, mutta ruokani laatua olisi kyllä varaa parantaa. Välillä tarkkailen syömisiäni pienellä pelolla (ettei paino taas vaan nousisi..) ja syksy ja talvi minua pelottavat edelleen. Ne ovat minulle niin lamaannuttavia vuodenaikoja. MUTTA aika usein kykenen elämään tässä hetkessä ja iloitsemaan siitä mihin olen päässyt.

Liikunta. On ollut taas pari viikkoa tauolla. Tajusin eilen, että jossain pääni sisällä olin liittänyt siihen jonkin pakon. “Pakko liikkua, että kiinteydyn”. “Pakko ylläpitää kuntoa”. “Pakko käydä salilla kun maksan suht’ hintavaa jäsenmaksua”.
Ei ihme, että liikunnan ilo oli kadoksissa. Tajusin myös, että minä tarvitsen juoksua varten ohjelman. “Vapaa juoksu” ei ole minua varten. Ja koska liikunta on ollut vähänlaista luovuin rauhallisin mielin puolimaraton-juoksuohjelmasta ja printtasin Kuntoplussasta helpomman ohjelman, jota aloin eilen noudattaa. Ihme ja kumma ei harmita yhtään! Johtuu varmasti siitä, että eilen juoksin helpon matkan suurella ilolla enkä yrittänyt päästä heti hampaat irveessä kuukausien takaisiin suorituksiini. Haluan taas tuntea itseni (vaatimattomaksi, mutta onnelliseksi) juoksijaksi! Ei kaikkien ole pakko tähdätä maratoonille.

Vaatteet. Olen käynyt läpi vaatekaappini sisältöä. Sieltä on lähdössä pois paljon liian pieniä ja vähän liian suuria vaatteita.
Uskon, että tämän hetkinen painoni on minulle aika luonnollinen paino. En ole tehnyt uhrauksia sen eteen (vain lopettanut ahmimisen). Enkä usko, että laihdun tästä kovin helpolla enempää ellen radikaalisti muuta (vähennä) syömisiäni. Ja siihen en ole valmis. Enkä usko, että se edes olisi terveellistä ahmimiskohtauksista vuosia kärsineelle ihmiselle.
Niinpä olen hyväksynyt sen tosiasian, että minun ei kannata pyrkiä n. 5 vuoden takaiseen 54 kg painoon. Ja osa sen aikaisista vaatteista tulee luultavasti aina olemaan minulle vähän kireitä.
Tuntuu ihanan vapauttavalta vihdoin luopua noista (ihanistakin) vaatteista. Samalla luovun omasta “täydellisyyden ideastani”. Aikamoinen painolasti se onkin ollut.
Minulle on myös entistä selvempää minkälaisissa vaatteissa viihdyn, joten kaikki sellaiset ei niin omantyyliset vaatteet saavat lähteä.
Haluan arvostaa ja iloita siitä Tainasta, joka olen tänään. Parin kuukauden kuluttua 42 vuotias. Ikäisekseen ihan nuorekas nainen, joka vihdoin on matkalla tasapainoon ja rauhaan itsensä kanssa! Ja tuo matka ei pääty tietyn tavoitepainon saavuttamiseen, niin kuin olen naivisti ennen ajatellut.

Ja nyt lukemaan mitä teille rakkaille blogiystäville kuuluu!

Jäsenenä taas

kuntosalilla siis. Eli säännöllisen liikunnan pariin on palattu. Viikonloppuna rauhallinen 45 min. juoksu ja samanpituinen spinning. Hyvältä tuntui. Vähän oli juostessa sykkeet normaalia korkeammalla, mutta johtui varmaan melkein kuukauden tauosta. Aion jatkaa toistaiseksi vain harrastamalla niitä lajeja, jotka minua innostavat. Salitreeni ei huvita, joten ainakaan heti en aio sillä itseäni “kiusata”, allien uhallakin!

Tämän liikuntatauon aikana on ollut todella helppo syödä hyvin ja juuri sopivasti. Mielessäni jostain syystä assosioin liikuntatauon ja kohtuullisen syömisen yhteen syy-seurauksena, joten sisälläni on pieni pelko, että mitäs nyt kun alan taas liikkumaan enemmän? Rationaalisesti ajattelen ja tiedän, että ei ole mitään syytä miksei sama ihana kohtuullinen syöminen jatkuisi yhä edelleen. Mutta jostain syystä joku osa minusta on huolissaan, että mitä jos liikunta saa minulle aikaan valtavan ruokahalun? Tai vielä pahempaa: ruokahimoja?

Onneksi rationaalinen osani on tällä hetkellä vallassa ja yrittää rauhoittaa pelkäävää kaveriaan.
Uskomattoman paljon tunteita, pelkoja, ahdistuksia, epäilyä ja huolia syömiseen kyllä liittyy näin “kypsässäkin” iässä. Eteenpäin mennään kuitenkin.

Kävin vaa-alla aamulla. – 100 g viime viikosta. Rehellisesti sanottuna olisin toivonut, että paino olisi pudonnut ½ kg, mutta tuo pieni pettymys meni onneksi melkein heti ohi. Olen syönyt hyvin ja sopivasti ja se on tärkeämpää kuin laihtuminen.
Olen miettinyt mikä olisi paras punnitustahti? En halua olla vaaka/paino obsessed, mutta haluan kuitenkin suht’ säännöllisesti tietää missä mennään. Viime aikoina olen punninnut itseni n. kerran viikossa ja se tuntuu aika hyvältä. Välillä kuitenkin leikettilen ajatuksella, että punnitsisin itseni hieman harvemmin, esim. joka toinen viikko. Keskittyisin mahdollisimman paljon hyvään oloon enkä mihinkään numeroon. Kuulette sitten kun seuraavan kerran vaa-alle hyppään!

Kriittisen rajan alla

Tänään aamulla painoni oli 59.9. Ensimmäistä kertaa sitten alkusyksyn. Olen siis päässyt eroon syksyn ja talven aikana keräämistäni todellä ärsyttävistä n. 4 kilosta. Ilman diettiä ja suurempia uhrauksia. Olo on tyytyväinen ja onnellinen.
Tiesin, että näin tässä kävisi, jos pystyisin syömään normalisti ahmimatta.
60 kg on minulle se raja, jonka yli en enää haluaisi mennä. Sen jälkeen vaatteet alkavat kiristämään ja psykologisesti se on “oman tuntuisen” painon yläraja minulle.

Minulla ei ole mitään tiettyä painotavoitetta. Ennemminkin hyvänolon tavoite. Siihen kuuluu säännöllisen liikunnan aloittaminen nyt noin 3 viikon tauon jälkeen ja samalla tavalla syöminen. Eli sopivasti kaikkea, myös päivittäisiä pieniä herkkuja. Tavoitteena on myös mahtua ainakin suurimpaan osaan entisistä kesävaatteista. Uskon, että niin käy suhteellisen pian. Viime kesänä en painanut kuin ehkä kilon vähemmän kuin nyt, mutta olin käynyt ahkerammin salilla ja siksi kiinteämpi. Mutta, tässä vaiheessa, juuri alle kriittisen 60 kg painon saavutettuani, olen niin usein sitten luonut itselleni hirveitä paineita ja odotuksia tietynlaisesta “täydellisyydestä”, ja kun en ole siihen pystynyt, olen alkanut ahmia ja sabotoida jo saavuttamaani tulosta, josta minun olisikin pitänyt olla tyytyväinen. Toivon, että niin ei käy tällä kertaa.
Minusta tuntuu, että nyt en tavoittele mitään “lähes täydellistä” vartaloa/ulkonäköä/olotilaa tai jotain tiettyä painoa, joten vaikka en enää laihtuisi graamaakaan aion olla tyytyväinen vain sen takia, että asenteeni syömiseen on muuttunut todella paljon terveemmäksi.
Tulen toivottamasti iloitsemaan tämän kesän “bikinibody”stani paljon enemmän kuin monena muuna vuonna, vaikka on selluliittiä, vähän mahaa eikä kasivarretkaan ole kuin Madonnalla. Olen tehnyt oloni eteen hyviä tekoja rennosti ja nauttimalla. Ja ennen kaikkea puhun itselleni nykyään paljon ystävällisemmin ja kannustavammin. Eikö siitä jo tulisi olla itselleen kiitollinen?

En karppaa, mutta nykyään syön enemmän proteiinia ja vähemmän pastaa ja vaaleata leipää. Lounaaksi teen välillä ruisleivästä eväät ja silloin täällöin syön jonkin verran riisiä, perunoita ja pastaakin. Keksien mussuttamisesta olen luopunut (olikin aika iso pahe minulle, etenkin chocolate cookies…). Mutta kaikkein suurimmista herkuistani suklaasta, jätskistä ja viinistä en ole tyystin luopunut. Annokset ovat vaan paljon entistä pienemmät. Tällä ruokavaliolla mieliteot ovat pysyneet todella hyvin kurissa, energiaa on ollut enemmän kuin ennen ja paino siis pudonnut hitaasti ja varmasti.

Myös henkisesti olen voinut paremmin. Osittain ulkoiset asiat ovat olleet “suotuisat”, osittain olen myös itse vaikuttanut olotilaani. Esim. kun silloin tällöin tunnen tietynlaista ahdistusta eräistä avoinna olevista asioista (ja niihin liittyvistä tekemättömistä päätöksistä) en ole tapani mukaan rauhoittanut itseäni herkuilla. Olen ystävällisesti muistuttanut itseäni siitä, että syöminen tuo vain hetkellisen tauon ahdistukseen/huolestumiseen, mutta sen jälkeen harmittaa kahta pahemmin. Usein olen saanut sitten tuon ikävän olon menemään ohi vain kestämällä sitä jonkin aikaa tai keksimällä itselleni jotain mukavampaa tekemistä ja olo on rauhoittunut.

Aina välillä herää pieni pelko siitä, että mitä sitten kun joskus saatan sortua entiseen mässäilyyn? Toivon pystyväni antamaan sen itselleni heti anteeksi ja miettimällä jo seuraavalla aterialla miten päästä mahdollisimman nopeasti taas normaaliin syömiseen. Ilman syyllistämistä ja itseinhoa. Kompasteluhan kuuluu normaaliin elämään!

Liityin siis taas entiselle salilleni jäseneksi. Sain lopulta sieltä sen verran hyvän tarjouksen, että kannatti jatkaa pienistä empimisistä huolimatta. Tästä lähtien yritän päästä eroon “pakko liikkua kun maksaa kallista kuukausimaksua”-asenteesta. Aion käydä salilla juuri sen verran kun mieleni tekee. Olen ryhdistäytynyt moneen muuhun asiaan tuhlaamisessa, niin että jos salikorttia tulee toisina viikkoina käytettyä vain vaikka kerran ei siitä kannata itseään syyllistää.

Olen utelias näkemään mitä toukokuu tuo tullessaan. Yhä kasvavaa tasapainoa toivottavasti. Energistä ja aurinkoista toukokuuta meille kaikille!

Vartalokriisi

Jonkin aikaa kestäneen tietynlaisen tasapainon ja tyytyväisyyden jälkeen iski yllättäen vartalokriisi.
Valokuvista se sai alkunsa. Aamulla kotoa lähtiessäni minulla oli varsin hyvä ja tyytyväinen olo omassa vartalossani. Laitoin päälleni farkut, jotka koko talven ovat olleet niin kireät ettei niitä ole voinut käyttää. Eilen ne oli ihan kivan tuntuiset päällä ja olin siitä tietysti iloinen. Vietin mukavan päivän ystävieni kanssa, mutta illalla ladatessani valokuvia tietokoneelle kriisi iski.

Tuoltako minä näytän? Pyöreä naama (jota uusi tukka vielä korostaa…), todella pulleat käsivarret, tuossakin kuvassa näyttää ihan siltä kun minulla olisi kaksoisleuka (ei oikeasti ole), no onneksi pidän sentään laukkua mahan edessä ettei sekin nyt vielä näy.
Osa teistä varmaan osaa kuvitella kaikki ne ikävät, kritisöivät, mollaavat ja itseinhoiset ajatukset, jotka pääsivät valloilleen. Vertailua kuvissa oleviin ystäviini, jotka tietysti näyttävät kaikki hyviltä ja hoikemmilta kuin minä. Ja päivän loistavasta fiiliksestä oli ainakin puolet pyyhitty pois.

Miksi muutama valokuva onnistui pyyhkimään minulla olleen hyvän olon pois? Salakavalasti mieleeni tuli myös laihdutusajatuksia “huomenna hitto vieköön alkaa kyllä tiukka kuuri, en halua näyttää tuollaiselta pullukalta”. Ja koska tänään alkaisi “uusi elämä” eilen illalla piti tietysti hieman herkutella. ARGH, vieläkin tätä menoa!?

Tiedän, että tämä on tie huonompaan, joten ei aio sitä tällä kertaa seurata.
Haluan saada mahdollisimman nopeasi positiivisemman ajattelutavan takaisin, joten yritän keskittyä siihen, että eilinen herkutteluni oli varsin kohtuullista. Pieni jätski, vähän karkkia ja pieni pulla. Yritän myös iloita siitä, että kauheista valokuvista huolimatta mahdun taas 2 housuihin, joihin en kuukausiin mahtunut. Tänään kuitenkin laitoin päälle isoimmat omistamani housu:). Ja mukavan löysät nämä ovatkin.

Vielä ei siis ulkonäköni ja pääni sisällä oleva “idea” ulkonäöstäni tai koostani kohtaa. Luullakseni ne ovat kuitenkin jo paljon lähempänä toisiaan kuin vaikkapa muutama vuosi sitten. Hyvällä huolenpidolla ja sillä kohtuudella ne ehkä vielä jonain päivänä kohtaavat. Ainakin toivon niin.
Tänään haluan olla herkuttelematta, koska haluan sen kevyemmän olon mikä minulla oli ennen viikonloppua. En siis ole herkuttelematta sen takia, että sisäinen tyranni kriitikkoni niin vaatii. Siksi uskonkin siinä tänään onnistuvani.

Painosta ja vaatteista

En laihduta, mutta toivon, että normalisti syödessäni paino laskee hieman pikku hiljaa.
Punnitsin itseni tänään noin viikon tauon jälkeen ja olin laihtunut ½ kg. Olin ehkä hieman pettynyt. Kun takana on pari syömisen kannalta holtitonta kuukautta uskoin, että paino olisi laskenut hieman enemmän normaalilla syömisellä… Mutta hyvä oloni kyllä korvaa moninkertaisesti tuon aamuisen pienen vaaka-pettymyksen.
Päätin, että punnitsen itseni maksimissaan pari kertaa kuussa. Päätavoitteeni on nyt hyvä olo ja terve syöminen. Tyystin en ole valmis vaa-asta luopumaan, mutta sivuseikaksi se saa jäädä.

Vaatteista. Kaappini ovat täynnä vaatteita ja harmittaa todella paljon, että osa on auttamatta kokoa liian pieniä. On kauniit “laihat” vaatteet ja sitten välttämättömät “läskivaatteet” niiksi kausiksi kun nuo mieluisat vaatteet ovat liian tiukkoja. Osa vaatteista sitten palvelee kumpaakin kokoa.
Ostin vuosia kokoa liian pieniä “sitten kun/motivaatio” vaatteita, joita monia en sitten koskaan käyttänyt. Olen vannonut itselleni, etten enää ikinä osta vaatteita, jotka eivät ole ostohetkellä sopivia ja tiukasti olenkin noudattanut tätä sääntöä. Kunnes…nyt sorruin ostamaan alennusmyynneistä vähän liian tiukat housut.
Mutta: ne ovat unelmieni housut (muistuttivat vuosien takaisista supersuosikeistani), alennus oli hyvä ja isompaa kokoa ei ollut. Shame on me lupaukseni pettämisestä. Puolustukseksi sanottava, että housut menevät kyllä päälle ja kiinni ja paksulla neuleella tai bleiserillä saa varmasti ylipursuavan vatsamakkaran peitettyä siksi aikaa, että saan sen vähän pienemmäksi! Ja nuo housut ovat NIIN ihanat!

Unelmieni talvitakki oli myös kivassa alessa, mutta silti sen verran arvokas hankinta, että siinä järkeni piti. Koska en tiedä mikä tulee olemaan pysyvä (vihdoin!!) kokoni, en halua ostaa kallista takkia, joka sitten ehkä ensi talvena onkin liian iso. Olen siis vakaasti päättänyt, että tämän vuoden aikana saavutan pysyvän kokoni. Normaalilla syömisellä. Ja liikunnalla. Ei enää dieettejä eikä jojoilua. (Anteeksi toisto, tämä toimii samalla itselleni muistutuksena).

Tänään, jos uskallan, aion juosta Cooperin testin. Mahdollinen huonohko tulos vaan harmittaisi. Edellisestä kerrasta on varmasti melkein vuosi aikaa ja olin silloin mielestäni paremmassa kunnossa. Toisaalta, jos tulos on huonompi, sitä on sitten helppo parantaa! Huomaako, että yritän oppia ajattelemaan postiivisemmin:)?!