Juoksijoista tulee mieleen ihana fiilis viikko sitten. Olin lähdössä juoksemaan pukeutuneena juoksucapreihin (siis sellaisiin vartalon myötäisiin) ja kapealinjaiseen juoksu t-paitaan. Kun vilkaisin itseäni peilistä näytin mielestäni sutjakalta juoksijalta! Itse asiassa en ollut tunnistaa peilikuvaani. Aika usein olen niin keskittynyt kritisoimaan itseäni tai peittämään huonot kohtani, että en näe kokonaisuutta. Oli aika mieletön tunne katsoa omaa peilikuvaani tyytyväisenä ja positiivisesti.
Paino on kuukauden aikana vaihdellut 56.6 ja 57.8 kg välillä, mikä lienee täysin normaalia. Kun eräänä aamuna suureksi hämmästyksekseni näin luvun 56.6 vanhat ajatukset aktivoituivat hetkessä. “Laihempi on parempi… Nyt voisit vähän tsempata niin pääsisit 56 kg.”
Seurauksena kohtalaisen kova hermostunut syömishimo. Yhtenä iltana joskus klo 23 aikoihin söin päivän toisen jätskin… Koska olin jo sinä päivänä syönyt muutenkin vähän enemmän…ja alkaisihan huomisesta taas kevyt syöminen. Miten älytöntä!!! Onneksi sain tuosta typerästä mekanismista heti kiinni ja tajusin, että minun ei tarvitse olla yhtään laihempi. Tärkeätä on, etten ala taas ahmia.
Vaikka harrastan liikuntaa säännöllisesti ja todella pidän juoksemisesta olen kuitenkin myös varsinainen laiskimus. Usein töistä kotiin ajaessani mietin menenkö salille vai kotiin. Nykyään kysyn itseltäni onko minulla kotona tärkeämpää tekemistä kuin liikkuminen? Välillä vastaus on “kyllä”, mutta usein se on “ei, ei ole mitään niin tärkeätä tekemistä etteikö se voisi odottaa salilta paluuta”. Välillä liikunta voi myös olla pako muista tilanteista… Miehen ei niin mielenkiintoisia sukulaisia oli meillä kylässä kolmatta päivää. Olin väsynyt eikä mieleni tehnyt harrastaa liikuntaa. Päätin kuitekin lähteä salille saadakseni olla hetken omissa oloissani. 2 minuuttia juoksumatolla lempimusiikin parissa ja olin taas niin onnellinen!
Ihanaa lokakuuta kaikille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti