Things are pretty good

Viimeisestä postauksesta on pari kuukautta. Tämä postaus on ollut mielessä jo pitkän aikaa... Elämä on ollut enimmäkseen mukavaa. Ja aika tasapainoista.
Ensimmäistä kertaa vuosiin en ole juuri kärsinyt talvimasennuksesta. En ole ahminut kuukausiin!!! En ole yrittänyt laihduttaa, mutta paino on pudonnut ja pyörii 55-56 kg paikkeilla. Juokseminen sujuu, vaikka välillä onkin pieniä jalkavaivoja. Pelottaa sanoa tätä, mutta tunnen parantuneeni ahmimisesta.  Jos niin nyt voi sanoa? Syön jotain makeaa, yleensä suklaata, joka päivä. Vähän, koska mieli ei tee enempää. Vaikea uskoa tätä todeksi! Noin 25v. jälkeen ensimmäistä kertaa tuntuu, että olen selättänyt ongelmani. Olen ennenkin ollut saman kokoinen kuin nyt, mutta sisälläni eli aina pelko tai oikeastaan varmuus, että se oli vain väliaikaista. Ennemmin tai myöhemmin olisin taas “luovuttanut” ja alkanut ahmia. Ja niinhän siinä aina kävi.  Tällä hetkellä oloni on sekä fyysisesti että psyykkisesti niin hyvä, että en usko palaavani ahmimiseen niinäkään hetkinä kun mieluummin turruttaisin tunteeni jollain. Olen vihdoin todella sisäistänyt sen hyödyttömyyden.
Eräänä päivänä pukeutuessani peilin edessä mietin olenko nyt onnellisempi kun olen “ihanne” tai unelmieni painossa. Olen. Mutta en pelkästään siitä syystä, että näytän nyt paremmalta. Tärkeämpää on se, että minulla on nyt NIIN paljon parempi olla kropassani. Kohtelen sitä (ja itseäni siis) paremmin, arvostavammin ja huolehtivammin kuin ennen. Olen löytänyt ne asiat, jotka toimivat minulla.
Blogini on siis tehnyt tehtävänsä ja päättyy tähän.  Blogin tuoma vertaistuki on ollut todella suurena apuna. Monilta lukijoilta ja kanssabloggaajilta (joista osa myöskin on tullut “blogitiensä” päähän) olen saanut apuan, lohdutusta ja tärkeätä ajateltavaa. Lämmin kiitos siitä teille kaikille.
Jätän blogini kuitenkin ainakin toistaiseksi paikoilleen. Jos tänne eksyy joku toinen ahmimisesta epätoivoinen ihminen haluan  vielä tähän loppuun listata lyhyesti ne asiat, jotka  ovat auttaneet minua parantumaan.

1) Itsensä paremmin hyväksyminen. Vuosia inhosin  ja halveksin itseäni, koska en pystynyt olemaan sellainen kuin minun mielestäni olisi pitänyt olla. Eli hoikahko ja kontrolloidusti syövä! Elin aina joko menneisyydessä tai tulevaisuudessa (kun olin ollut laihempi tai kun ankaran ja kieltävän dietin myötä taas laihtuisin). Miten itsensä paremmin hyväksymistä sitten voi edes auttaa? Minä päätin, että olen valmis hyväksymään itseni sen kokoisena kun olen, kunhan vaan pääsen ahmimisesta eroon. Lopetin liian pienten “tavoite” vaatteiden ostamisen.  Annoin pois tai myin kirpparilla 95% liian pienistä tai suurista vaatteista. Osa oli käyttämättömiä!  Satsasin sopivan kokoisiin mieluisiin vaatteisiin, joista osaa loppujen lopuksi käytin aika vähän aikaa, koska nyt etenkin housut ovat liian isoja. Hyvä investointi silti. Tunsin oloni viehättävämmäksi ja se toi paremmman mielialan, jolla taas oli positiivinen vaikutus itseni hyväksymiseen. Rakas serkkuni on psykologi ja psykoterapeutti ja syvälliset keskustelumme ovat myös olleet erittäin valaisevia ja hyödyllisiä. Tajusin VIHDOIN miten haitallista ja hyödytöntä  täydellisyyden tavoittelu on.

2) Liikunta. En ole koskaan ollut urheilullinen. Inhosin koululiikuntaa ja sitä ainaista kilpailuttamista tuloksista. Yrityksen ja erehdyksen kautta löysin minulle mieluisan lajin, juoksun. Aluksi tärkeintä oli kalorien  kulutus ja kunnon  kohottaminen.  Mutta en usko, että ne olisivat pidemmän päälle riittäneet motivoimaan riittävästi. Sopivien, ei liian kunnianhimoisten, tavoitteiden saavuttamisesta sain mahtavan onnistumisen ja onnen tunteen. Mähän pystyn tähän! Huonoina päivinä juokseminen on ollut loistava tapa purkaa raivoa, surua tai ahdistusta. Hyvinä päivinä on ilo pulpunnut ensimmäisestä juoksuaskeleesta lähtien. Ja joka kerta juoksun jälkeen olo on parempi kuin ennen sitä!

3) Säännöllinen ja riittävä syöminen. Kun itseinhoisena yritin laihduttaa aamiaseni oli aina niin kevyt, että jo parin tunnin kuluttua minua heikotti ja teki mieli jotain “hyvää”. Kun aloin syödä runsaamman aamiasen (450-500 kcal) elämäni muuttui! Ei enää klo 10.30 suklaahimoa tai jatkuvaa herkkujen ajattelua. Nykyään syön 3 ateriaa ja 2 pientä välipalaa. Mikään ruoka ei ole kiellettyä, joten järjettömiä mielitekoja ole. Jos lounaalla syön paljon illalla tekee sitten meili syödä kevyemmin. Ennen olisin aina ajatellut, että “no kun olen jo syönyt liikaa, voin hyvin ahmia kaikki kotona olevat herkut ja aloittaa huomenna dieetin…”.

Sinä, joka kärsit ahmimisesta, älä luovuta.  Jatka oman tasapainosi etsimistä. Minulla kesti n.25 vuotta löytää omani, mutta lopulta se oli lähempänä kun olisin ikinä uskonut.

Rakkaudella,
Taina

Ihan hyvä kuukausi

Syyskuu siis! Aika kiireinen, mutta hyvällä tavalla. Olen silti ehtinyt liikkua 3-4 kertaa viikossa. Tapani mukaan vähän yksipuolisesti kylläkin… Juoksua ja spinningiä enimmäkseen. Ostin kunnolliset spinning kengät, joten se maistuu taas! Harva se päivä muistutan itseäni, että olisi hyvä tehdä jotain lihaskunnon, keskivartalon ja käsien hyväksi, mutta kun ei nyt vaan huvita. Luin juuri jostain, että monella juoksijalla on yllättävän huono lihaskunto.
Juoksijoista tulee mieleen ihana fiilis viikko sitten. Olin lähdössä  juoksemaan pukeutuneena juoksucapreihin (siis sellaisiin vartalon myötäisiin) ja kapealinjaiseen juoksu t-paitaan. Kun vilkaisin itseäni peilistä näytin mielestäni sutjakalta juoksijalta! Itse asiassa en ollut tunnistaa peilikuvaani. Aika usein olen niin keskittynyt kritisoimaan itseäni tai peittämään huonot kohtani, että en näe kokonaisuutta. Oli aika mieletön tunne katsoa omaa peilikuvaani tyytyväisenä ja positiivisesti.

Paino on kuukauden aikana vaihdellut 56.6 ja 57.8 kg välillä, mikä lienee täysin normaalia. Kun eräänä aamuna suureksi hämmästyksekseni näin luvun 56.6 vanhat ajatukset aktivoituivat hetkessä. “Laihempi on parempi… Nyt voisit vähän tsempata niin pääsisit 56 kg.”
Seurauksena kohtalaisen kova hermostunut syömishimo. Yhtenä iltana joskus klo 23 aikoihin söin päivän toisen jätskin… Koska olin jo sinä päivänä syönyt muutenkin vähän enemmän…ja alkaisihan huomisesta taas kevyt syöminen. Miten älytöntä!!! Onneksi sain tuosta typerästä mekanismista heti kiinni ja tajusin, että minun ei tarvitse olla yhtään laihempi. Tärkeätä on, etten ala taas ahmia.

Vaikka harrastan liikuntaa säännöllisesti ja todella pidän juoksemisesta olen kuitenkin myös varsinainen laiskimus. Usein töistä kotiin ajaessani mietin menenkö salille vai kotiin. Nykyään kysyn itseltäni onko minulla kotona tärkeämpää tekemistä kuin liikkuminen? Välillä vastaus on “kyllä”, mutta usein se on “ei, ei ole mitään niin tärkeätä tekemistä etteikö se voisi odottaa salilta paluuta”. Välillä liikunta voi myös olla pako muista tilanteista… Miehen ei niin mielenkiintoisia sukulaisia oli meillä kylässä kolmatta päivää. Olin väsynyt eikä mieleni tehnyt harrastaa liikuntaa. Päätin kuitekin lähteä salille saadakseni olla hetken omissa oloissani. 2 minuuttia juoksumatolla lempimusiikin parissa ja olin taas niin onnellinen!

Ihanaa lokakuuta kaikille!

Oikea koko

Minulla on ollut jo jonkun aikaa jonkin asteinen "fiksaatio" oikean kokoisiin alusvaatteisiin. Tarkemmin sanottuna rintaliiveihin. Kun ei ole ollut hyvä olo omassa kropassa olen ajatellut, että kunnolliset alusvaatteet ovat ehdottoman tärkeät. Koska jos ne ovat huonot se vaikuttaa sekä vaateiden istuvuuteen, että omaan viihtyvyyteen.

Jos jotain voisin muuttaa vartalossani, haluaisin B-kupin! Olen aina ajatellut, että pienempi rintaisena näyttäisin hoikemmalta… Olen luullut olevani kokoa 75C tai D ja painavampana 80C. Pari viikkoa sitten kuitenkin kävin Funky Ladyssä Fredalla ja todella asiantunteva myyjä toi minulle sovitettavaksi liivit kokoa 70E!! Tä?!? Liivit olivat ihanat ja sopivat täydellisesti, mutta psykoloogisesti oli hieman nieltävää tuollaisessa kuppikoossa! Jostain kumman syystä shock absorbereissa paras koko on kuitenkin 75C?! Valmistajien välillä lienee eroja?!

Kesällä poistin vaatekaapistani kaikki liian pienet, isot tai muuten vaan ei miellyttävät vaatteet. Osan sain myytyä kirpparilla ja osan vein UFF:lle. Suurin osa vaatteista oli erittäin hyvä laatuisia ja melkein käyttämättömiä. Ensin hieman harmitti myydä suht’ hintavia vaatteita halvalla, mutta sitten ajattelin, että jokainen euro ja vääristä vaatteista eroon pääseminen on parempi kuin pitää “huonoja energioita” täyttämässä vaatekaappia.

Olenkin miettinyt kuinka hemmetin kalliiksi jojoiluni painon kanssa ja koon vaihtelut ovat vuosien mittaan tulleet?! Niin monta kertaa olen ostanut vaatteita luullen, että ne voisivat peittää ahmimisen aiheuttamat kilot ja saada oloni ja itsetuntoni paremmiksi. Kyllä ne ehkä vähän auttoivat, mutta erittäin lyhytaikaisesti. Sitä paitsi noihin "läskin peitto vaaatteisiin" liittyi aina huonoja fiiliksiä. Olenkin nyt vakaasti päättänyt, että pitkään aikaan en osta yhtään uutta vaatetta. Omassa vaatekaapissa on ihan tarpeeksi löytöjä pitkäksi aikaan. On ollut ihanaa kun olen voinut käyttää ensimmäistä kertaa 4 vuoden jälkeen entisiä lempihousujani. Tosin 4 v. jälkeen ne eivät enää ole niin ihanat kun silloin.

Lopuksi vielä tarina siitä miten älytön paino/ahmimiskompleksinen aikuinen nainen voi olla. Onneksi nyt  tunnen myötätuntoa enkä halveksuntaa (kuten ennen) tuota naista kohtaan. Anyway, noin 5 v. eräs mallivartaloinen ystäväni oli ulkomailla. Pyysin häntä ostamaan minulle erään merkkivyön. Kun hän kysyi kokoani en tiennyt miten vyön koko oikeasti mitataan enkä varmasti olisi kehdannut sanoa upealle ystävälleni todellista kokoani, joten, mittasin vyötäröni kapeimmasta kohdasta ja annoin koon sen mukaan. Käytin tuota vyötä tasan 3 kertaa, koska se oli hieman liian pieni. Kesällä myin sen kirpparilla. Onneksi sentään puolella alkuperäisestä hinnasta!
Nyt toivon vaan pysyväni saman kokoisena pitkän aikaa. Ei niinkään koon takia vaan siksi, että se tarkoittaa sitä, että en ahmi.

Huonohko päivä

Olen väsynyt ja huonotuulinen. En tiedä johtuuko huonotuulisuus väsymyksestä?
Naapurin koira haukkui yksin kotona ollessaan ainakin 2 asti yöllä. Kun vihdoin sain unta näin outoja unia. Mieltä painaa myös pari muuta asiaa. Tuntuu, että ruokahalu on pitkästä aikaa valtava. Hetken oli jopa sellainen pohjaton tunne kun usein ennen. Että voisin syödä maailman kaikki herkut ja silti en saisi tarpeekseni. Uhmaikäinen ja aikuinen ovat käyneet vilkasta keskustelua päässäni.
Onneksi aikuinen on saanut uhmaikäisen vähän rauhoittumaan.
Vaikka hetken jo mietin, että mitähän herkkua kävisin ostamassa mieltäni kohottamaan, järkevä minä muistutti, että ei se syöminen mitään ratkaise eikä edes auta saamaan parempaa mieltä.
Pidin töistä pienen tauon ja kävin ostamassa viinirypäleitä (suosikki hedelmäni)!

Minulla on spinning kamat mukana, koska olin ajatellut mennä salille suoraan töistä.
Uhmaikäinen menasi mieluummin kotiin laiskottelemaan, mutta aikuinen Taina tietää, että juuri tälläisinä päivinä liikunnan jälkeen olo on PALJON parempi. Vaikka ei huvittaisi kannattaa hieman pakottaa itseään. Tällä hetkellä aikuinen on voitolla. Toivotaan, että näin on vielä töistä lähtiessä.

Toivottavasti teillä muilla on hyvä maanantai.

6 kg ero

“Siivosin” tietokonettani pari viikkoa sitten. Ja löysin viime talvena, todella suuren itseinhon vallassa, ottamiani kuvia. Niiden oli tarkoitus toimia ravistelevana järkytyksenä takaisin “kunnolliseen” elämään. Järkyttäviä ne olivat, etenkin kun vertasin niitä vain n. 3 kk aikaisemmin ottettuihin kuviin, joissa ko. hame mahtui ihan hyvin päälle. Vasta noin 4-5 kk myöhemmin, kevään tullessa, joku loksahti paikoilleen ja olo itseni kanssa alkoi tuntua huomattavasti helpommalta ja mielllyttävämmältä.

Muutama päivä sitten otin vertailukuvat. Kyllähän laihtumisen vaatteista näkee selvästi, mutta jotenkin kuvissa ero entiseen konkretisoituu huomattavasti paremmin. Suosittelen ehdottomasti kaikille itsensä kuvaamista. Nykyään se on niin helppoakin kun halutessa kukaan muu ei näe kuvia:) Jos vieläkin pitäisi viedä valokuvat kehitettäviksi en kyllä ikinä olisi kehdannut ottaa näitä kuvia!
Sen pidemmittä puheitta tässä kuvat.  Toivottavasti tänä talvena ei käy kuten viime vuonna…

 Tässä sivukuvassa näkyy varmaan kaikille mikä on mun ongelmakohta...?

Syyskuu

Alkoi näissä kiloissa…

Itseasiassa vaaka näytti kaikkia painoja 57.3 ja 57.7 välillä, mutta ei sillä nyt niin suurta väliä.
En kovin usein jaksa/viitsi/muista ottaa mittoja, mutta tänään mittasin pitkästä aikaa vyötärön ja lantion.
Kun 4v. sitten painoin suunnilleen saman verran kuin nyt oli vyötäröni 2 cm pienempi.
Ikääntymisen välttämätön seuraus vai laiskuuden tulos? Ehkä vähän kumpaakin, mutta rehellisesti sanottuna suuremmalla todennäkoisyydellä laiskuudesta johtuvaa. 4v. sitten harrastin salitreeniä, tein vatsalihaksia jne. Nyt en muista koska olisin viimeksi säännöllisesti treenannut vatsalihaksia… Ehkä viime vuonna?
Lantio on saman kokoinen kuin 4 vuotta sitten.

Mutta kaiken kaikkiaan olo on ihan hyvä. Olen taas päässyt säännöllisen juoksun makuun ja rakastan sitä. Yritän pikkuhiljaa siirtyä myös vaihtelevampaan liikuntaan, omia mielihaluja kuunnellen.

On tässä pari vaikeampaakin päivää ollut. Huonotuulisena kiusaus purkaa tai paeta ikäviä tunteita tai tilanteita ylensyömiseen on yhä vahva. Ja vaikka toisaalta ei edes tehnyt mieli tehdä niin  olen muutaman kerran siihen sortunut. Ja sitten ihmetellyt miksi ihmeessä niin teen?? Erona entiseen on ollut syödyn ruuan määrä (huomattavasti vähemmän) ja seuraavan päivän syyllistämisen puuttuminen. Ja onnellisena olen viimeistään seuraavana aamuna palannut takaisin tämän hetkiseen normaaliin syömiseen. Ja se on tuntunut hyvältä.

Tavoite on nyt pysyä tasapainossa ja suunnilleen tämän painoisena. Olen miettinyt ikääntymistä ja sen tuomia muutoksia. Ikä ei ole mikään syy huonoon kuntoon tai löysään ulkomuotoon. Salillani käy useita todella upeita ja tiukassa kunnossa olevia 40-60 v. naisia. Mutta. Jos olen muuten terve, normaalipainoinen ja vähintään keskiverto kuntoinen onko minun oltava yhtä timmi kuin olen joskus nuorempana ollut?
Halutessani voisin varmaan ollaan timmimpikin kuin nuorempana, mutta miten paljon energiaa, aikaa ja vaivaa olen halukas laittamaan siihen? Millaisia uhrauksia olen valmis tekemaan vähän kapeamman vyötärön eteen? Näitä asioita olen miettinyt viime aikoina. Tällä hetkellä olen niin kiitollinen siitä, että en ole pitkään aikaan ahminut, että olen myös paljon suvaitsevampi itseäni kohtaan. Olisi ihanaa, jos vyötäröni olisi kapeampi ja mahani pienempi, mutta koska täydellisyyden tavoittelu on aiheuttanut minulle niin paljon huonoa oloa ja itsetuhoa, tällä hetkellä nautin siitä, että olen good enough.

Positiivista syyskuuta kaikille!

Kesän jälkeen

Kesä oli minulle, kuten yleensä, ihanaa aikaa. Tähän kesään ei liittynyt mitään ihmeellistä, mutta kokonaisuudessaan se oli mukavaa ja täyttä elämää.
Jopa jätskihimoni pysyi täysin kohtuuden rajoissa! Olen siis syönyt jätskiä varmaan melkein joka päivä, mutta paljon pienempiä annoksia kuin menneinä kesinä. Ja olen ollut todella hämmästynyt miten ne pienemmätkin jätskit ja annokset olivat aivan tarpeeksi tyydyttäviä. En olisi uskonut tätä mahdolliseksi.

Liikuntaa harrastin vähemmän kuin parina viime kesänä, mutta nyt olen taas aloittanut säännöllisen juoksemisen ja se tuntuu siltä kuin olisi palannut rakkaan ystävän luo.

Mutta. Loman loppuminen, töihin paluu ja syksyn alku ovat saaneet mieleni levottomaksi ja huolestuneeksi. Pelko minulla talveen kuuluvasta jonkinasteisesta apatiasta ja siihen kuluvasta mässäilystä, josta seuraa paljon negatiivisia ajatuksia itseäni kohtaan on taas voimistunut.
Minulla on usein talvisin ollut niin voimaton olo. Etten ole kyennyt taistelemaan sisälläni elävää ahmija-monsteria vastaan ja sitten lamaantunut siitä. Mutta pitääkö sitten itseään vastaan taistella? Eikö olisi hyödylllisempää ja rakentavamaa yrittää elää sovussa omien pimeämpienkin puoliensa kanssa?
Blogini lukijat ovat varmasti jo kurkkuuaan myöten tätä aihetta. Olen puhunut siitä mielestäni NIIN usein. Yritän kai tällä tavalla löytää jotain uutta ja parempaa tapaa selvitä pitkästä talvesta?
Olen muuten vihdoin tajunnut, että vaikka olen totta kai tiedostanut tämän talvi/kesä kriisin, niin olen sittenkin kesän jälkeen aina vaan optimistisesti ajatellut, että “tästä talvesta tulee erilainen” tekemättä ikinä mitään konkreettisia suunnitelmia sen eteen.
Ja tulos on ollut AINA sama. Ankea ja itseinhoinen talvi.

Mitä sitten aion tehdä eri tavalla tänä vuonna?

Ensinnäkään en odota että syömiseni pysyisivät AINA tasapainoisina. Ei pieni liioittelu silloin tällöin maata kaada jos ei sen vastapainoksi rankaise itseään seuraavana päivänä nälkädieetillä ja odota täydellisyyttä.

Toiseksi aion yrittää täyttää talveani mahdollisimman monella mukavalla puuhalla (sohvalla makaamisen sijaan…). Aika monelle kuukaudelle on jo tiedossa esimerkiksi kivoja kaukana asuvien ystävien tapaamisia. Olen myöskin jo jonkin aikaa haaveillut lukupiiriin liittymisestä ja tänä syksynä aion etsiä sellaisen.
Ja ehkäpä yksi liikuntaankin liittyvä lajihaave tänä talvena toteutuu? Ainakin aion ottaa asiasta selvää.

Niinäkin päivinä kun kotisohva houkuttelee juoksemista enemmän yritän motivoida itseni juoksemaan. Vain se ensimmäinen askel on yleensä vaikea.
Ja kun siinä onnistuu se piristää myös mieltä koska olen todella vakuuttunut seuraavan lauseen todenperäisyydestä:

"We are what we repeatedly do."