Kesän jälkeen

Kesä oli minulle, kuten yleensä, ihanaa aikaa. Tähän kesään ei liittynyt mitään ihmeellistä, mutta kokonaisuudessaan se oli mukavaa ja täyttä elämää.
Jopa jätskihimoni pysyi täysin kohtuuden rajoissa! Olen siis syönyt jätskiä varmaan melkein joka päivä, mutta paljon pienempiä annoksia kuin menneinä kesinä. Ja olen ollut todella hämmästynyt miten ne pienemmätkin jätskit ja annokset olivat aivan tarpeeksi tyydyttäviä. En olisi uskonut tätä mahdolliseksi.

Liikuntaa harrastin vähemmän kuin parina viime kesänä, mutta nyt olen taas aloittanut säännöllisen juoksemisen ja se tuntuu siltä kuin olisi palannut rakkaan ystävän luo.

Mutta. Loman loppuminen, töihin paluu ja syksyn alku ovat saaneet mieleni levottomaksi ja huolestuneeksi. Pelko minulla talveen kuuluvasta jonkinasteisesta apatiasta ja siihen kuluvasta mässäilystä, josta seuraa paljon negatiivisia ajatuksia itseäni kohtaan on taas voimistunut.
Minulla on usein talvisin ollut niin voimaton olo. Etten ole kyennyt taistelemaan sisälläni elävää ahmija-monsteria vastaan ja sitten lamaantunut siitä. Mutta pitääkö sitten itseään vastaan taistella? Eikö olisi hyödylllisempää ja rakentavamaa yrittää elää sovussa omien pimeämpienkin puoliensa kanssa?
Blogini lukijat ovat varmasti jo kurkkuuaan myöten tätä aihetta. Olen puhunut siitä mielestäni NIIN usein. Yritän kai tällä tavalla löytää jotain uutta ja parempaa tapaa selvitä pitkästä talvesta?
Olen muuten vihdoin tajunnut, että vaikka olen totta kai tiedostanut tämän talvi/kesä kriisin, niin olen sittenkin kesän jälkeen aina vaan optimistisesti ajatellut, että “tästä talvesta tulee erilainen” tekemättä ikinä mitään konkreettisia suunnitelmia sen eteen.
Ja tulos on ollut AINA sama. Ankea ja itseinhoinen talvi.

Mitä sitten aion tehdä eri tavalla tänä vuonna?

Ensinnäkään en odota että syömiseni pysyisivät AINA tasapainoisina. Ei pieni liioittelu silloin tällöin maata kaada jos ei sen vastapainoksi rankaise itseään seuraavana päivänä nälkädieetillä ja odota täydellisyyttä.

Toiseksi aion yrittää täyttää talveani mahdollisimman monella mukavalla puuhalla (sohvalla makaamisen sijaan…). Aika monelle kuukaudelle on jo tiedossa esimerkiksi kivoja kaukana asuvien ystävien tapaamisia. Olen myöskin jo jonkin aikaa haaveillut lukupiiriin liittymisestä ja tänä syksynä aion etsiä sellaisen.
Ja ehkäpä yksi liikuntaankin liittyvä lajihaave tänä talvena toteutuu? Ainakin aion ottaa asiasta selvää.

Niinäkin päivinä kun kotisohva houkuttelee juoksemista enemmän yritän motivoida itseni juoksemaan. Vain se ensimmäinen askel on yleensä vaikea.
Ja kun siinä onnistuu se piristää myös mieltä koska olen todella vakuuttunut seuraavan lauseen todenperäisyydestä:

"We are what we repeatedly do."

Kaipaava lukija

Hei Iloinen,
huomasin, että olet poistanut iki-ihanan blogisi!!!
Hirveä järkytys. Blogisi oli niin loistava ja ajatuksia herättävä, että toivon suuresti kysessä olevan vain hetkillisen teknisen häiriön tms.
Toivottavasti sinulla on kaikki hyvin ja tulet takaisin blogimaailmaan. Edes meille muille jättämilläsi kommenteilla.
Kaivaten,
Taina

Virhe

Yksi parhaista muutoksista mitä olen syömisten suhteen tehnyt on se, että nykyään syön säännöllisesti ja RIITTÄVÄSTI.
Ja tämän tajuamisesta kiitos kuuluu myös Patrick Borgille.
Hän muistaakseni sanoi, että osa ns. tunnesyömistä voi johtua myös siitä, että ei syö riittävästi ja/tai riittävän säännöllisesti ja se pitää osittain varmasti omalla kohdallani paikkansa.

Ahmimiskohtausten jälkeen minulla oli tapana antaa itselleni hirveän rankaisevat raamit syömiselle: minimi kalorit eikä missään nimessä mitään makeata. No ei toiminut tuo konsepti. Ei lainkaan. Päin vastoin seurauksena aina "sortuminen" ja etenkin makean ahmiminen.

Koska en nyt kuitenkaan koe olevani vielä aivan turvallisilla vesillä syömisten kanssa ja pelko painon ylöspäin palaamisesta elää sisälläni, välillä tulee tehtyä virheitä.
Olin muutama päivä sitten töiden jälkeen juhlistamassa ystäväni kanssa erästä iloista asiaa hänen elämässään. Jaoimme viinipullon vain pienen salaattiannoksen "kyytipoikana". Kun viinissä kerran on (tyhjiä) kaloreita parempi siis syödä kevyesti. Mutta tuo kevyt oli vähän liian kevyt.
Kotona jo sängyssä oli kauhea nälkä enkä saanut unta. Oli pakko saada jotain helppoa ja nopeata. Puoleltaöin se tarkoitti jätskiä! Ensin 100g syntisen hyvää ja tuhtia suklaakermajäätelöä. Ja 10 min. kuluttua toiset 100 g. Ei kauhean fiksua, ei. Iski pieni pelko, että tästäkö tulee mässäilykohtaus, mutta onneksi 200g suklaajäätelöä riitti viemään nälän pois:) Eikä tuolla yksittäisellä tapahtumalla ollut katastrofaalisia seurauksia.

Ensi kerralla yritän muistaa syödä vähän fiksummin vaikka olisi tarkoitus juhlia.
On ollut ihana huomata, miten paljon syömisestä voi oppia vielä aikuisenakin. Kaikilla ahmateilla on toivoa!

T. recovering-ahmatti

Kaikenlaista

Viimeiset viikot ovat olleet ainakin värikkäät ja tunnekuohuiset jos ei muuta:)
Tietynlainen huono olo on ollut kiusanani jo jonkin aika. Ei mitenkään kauhean voimakas, mutta vähän häiritsevä kuitenkin. Vihdoin viimein kävin lääkärissä ja sen jälkeen erilaisissa kokeissa ja tutkimuksissa. Sen enempää yksityiskohtiin menemättä erään tutkimuksen tehnyt lääkäri antoi järkyttävän diagnoosin. Ajattelin elämäni olevani melkein lopussa. Päivän tuskiteltuani menin näyttämään tuloksia ja kuvia toiselle lääkärille, jonka mukaan tilanne on aivan normaali!! Ko. lääkäri ihmetteli suuresti kollegaansa diagnoosia. Helpotus oli valtava ja taas kerran, ainakin hetken ajan, tajusin miten meidän jokaisen tulisi muistaa olla joka päivä kiitollisia terveydestämme. Ja miten tärkeätä on kohdella itseään hyvin ja kunnioituksella ja pitää itsestään huolta.

Ahmimattomuuteni jatkuu. Ei ole oikeastaan kertaakaan viime kuukausien aikana ollut sellaista kunnon himoa. Onneksi. Ja niinä hetkinä kun on tehnyt mieli herkutella hieman kohtuullisuutta enemmän minut on pysäyttänyt hyvä olo. En halua olla tekopyhä ja väittää, että solakammalla vartalolla tai paremmin istuvilla vaatteilla ei olisi merkitystä, mutta tämän hetkinen paljon parempi olo entiseen verrattuna on kyllä se suurin kohtuuteen motivoiva asia.

Painoni on muuten ollut jo useamman viikon 57 alkava! Eli olen melkein saavuttanut entisen tavoitteeni, joka oli siis painaa tuo 57 kg. Mitä tunteita tämä on minussa herättänyt? Olenko onnellisempi kuin 62 kiloisena? Ei elämäni ole radikaalisti muuttunut, tietenkään, mutta olen tyytyväisempi itseeni ja kuten sanottua oloni on parempi. Mutta se on parempi ennen kaikkea sen takia, että en ole laihduttanut. Olen vihdoin oppinut syömään NORMAALISTI.
Punnitsen itseni tällä hetkellä 1-2 kertaa viikossa, yleensä vain kerran. Ja se on minulle sopiva. Niin monta vuotta jojoiltuani haluan hyvän olon lisäksi myös vaa-an objektiivisen tiedon tilanteesta.
En ole kokenut mitään “täydellistä valaistumista”. Syön perusterveellisesti uskoakseni, mutta ruokani laatua olisi kyllä varaa parantaa. Välillä tarkkailen syömisiäni pienellä pelolla (ettei paino taas vaan nousisi..) ja syksy ja talvi minua pelottavat edelleen. Ne ovat minulle niin lamaannuttavia vuodenaikoja. MUTTA aika usein kykenen elämään tässä hetkessä ja iloitsemaan siitä mihin olen päässyt.

Liikunta. On ollut taas pari viikkoa tauolla. Tajusin eilen, että jossain pääni sisällä olin liittänyt siihen jonkin pakon. “Pakko liikkua, että kiinteydyn”. “Pakko ylläpitää kuntoa”. “Pakko käydä salilla kun maksan suht’ hintavaa jäsenmaksua”.
Ei ihme, että liikunnan ilo oli kadoksissa. Tajusin myös, että minä tarvitsen juoksua varten ohjelman. “Vapaa juoksu” ei ole minua varten. Ja koska liikunta on ollut vähänlaista luovuin rauhallisin mielin puolimaraton-juoksuohjelmasta ja printtasin Kuntoplussasta helpomman ohjelman, jota aloin eilen noudattaa. Ihme ja kumma ei harmita yhtään! Johtuu varmasti siitä, että eilen juoksin helpon matkan suurella ilolla enkä yrittänyt päästä heti hampaat irveessä kuukausien takaisiin suorituksiini. Haluan taas tuntea itseni (vaatimattomaksi, mutta onnelliseksi) juoksijaksi! Ei kaikkien ole pakko tähdätä maratoonille.

Vaatteet. Olen käynyt läpi vaatekaappini sisältöä. Sieltä on lähdössä pois paljon liian pieniä ja vähän liian suuria vaatteita.
Uskon, että tämän hetkinen painoni on minulle aika luonnollinen paino. En ole tehnyt uhrauksia sen eteen (vain lopettanut ahmimisen). Enkä usko, että laihdun tästä kovin helpolla enempää ellen radikaalisti muuta (vähennä) syömisiäni. Ja siihen en ole valmis. Enkä usko, että se edes olisi terveellistä ahmimiskohtauksista vuosia kärsineelle ihmiselle.
Niinpä olen hyväksynyt sen tosiasian, että minun ei kannata pyrkiä n. 5 vuoden takaiseen 54 kg painoon. Ja osa sen aikaisista vaatteista tulee luultavasti aina olemaan minulle vähän kireitä.
Tuntuu ihanan vapauttavalta vihdoin luopua noista (ihanistakin) vaatteista. Samalla luovun omasta “täydellisyyden ideastani”. Aikamoinen painolasti se onkin ollut.
Minulle on myös entistä selvempää minkälaisissa vaatteissa viihdyn, joten kaikki sellaiset ei niin omantyyliset vaatteet saavat lähteä.
Haluan arvostaa ja iloita siitä Tainasta, joka olen tänään. Parin kuukauden kuluttua 42 vuotias. Ikäisekseen ihan nuorekas nainen, joka vihdoin on matkalla tasapainoon ja rauhaan itsensä kanssa! Ja tuo matka ei pääty tietyn tavoitepainon saavuttamiseen, niin kuin olen naivisti ennen ajatellut.

Ja nyt lukemaan mitä teille rakkaille blogiystäville kuuluu!

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan

7 viikon liikuntatauko katkesi vihdoin ja viimein eilen. Kummasti sitä tottui liikkumattomuuteen vaikka ajatus kunnon laskemisesta äsrsyttikin. Fyysisesti olo on löysä…
Ensimmäiseen workoutiini kuului salitreeni, juoksu ja spinning. Kutakin lajia 20 minuttia. Salitreenin aikana haaveilin omasta Jillianista. Biggest Loseria katsoessa olen aina kateellinen kilpailijoille heidän tappavista salitreeneistään. Minähän en salitreenistä pidä, joten sen vähän mitä teen, teen keskikertaisesti. Intoa ei vaan löydy kovempaan treeniin. Onneksi spinningissä en itseäni säästele. Ja juoksu toi taas hymyn huulille! Tänään uudestaan!
Erittäin positiivista oli myös se, että salilla oli ainakin puolet vähemmän ihmisiä kuin yleensä.
Tämän tauon aikana olen laihtunut ehkä n. 2 kg ja kyllä se peilikuva salilla miellytti itseäni huomattavasti enemmän. Tuntuu jotenkin enemmän itseltäni. Ehkä suurempi osuus tyytyväisyyteeni on kuitenkin se, että en ole ahminut pitkään aikaan (kop kop!).

Biggest Loserista puheenollen… Kukakohan voittaa? Omat suosikkini eivät päässeet finaaliin, joten jäljelläolevista kannustan ehkä Amandaa? Jos joku tietää jo voittajan älkää kertoko please!

Hiljaista, hyvää eloa

Apua, en ole harrastanut liikuntaa varmaan melkein kuukauteen. Polvi on jo paljon parempi, antibioottikuuri ohi, mutta olo on vetämätön. No huomenna on vihdoin tarkoitus mennä tekemään n.45 minuutin spinning. Hieman kauhuissani mietin paljonko kunto on laskenut??

Tänä hiljaisena kautena olen keskittynyt kohtuulliseen syömiseen. Ja melkein pelottaa sanoa tätä, mutta minulla ei ole ollut yhtään ahmimiskohtausta varmaan melkein 2 kuukauteen. Tuntuu, että olen vihdoin aikuistunut! Olen nimittäin aina tuominnut ahmimiskohtaukset lapsellisena reaktiona/käytöksenä. Eihän kukaan muu aikuinen nyt tee itselleen tälläistä!!

En ole laskenut kaloreita, herkutellut kohtuullisesti ja syönyt säännöllisesti. Paino on laskenut pari kiloa! Viihdyn omassa vartalossani nyt niin paljon paremmin. Muutaman kilon putoaminen on tietysti ilon aihe, mutta suurin voitto on kyllä tämä kohtuudessa eläminen.

Viime viikolla minulle sattui useampi vähäuninen yö (yleensä unenlahjani ovat hyvät!).
Väsymys ja unettomuus saivat hermot kireälle ja parina yönä nousin sängyssä pyörittyäni syömään 1-2 jätskiä (pieniä!). Usein olen unettomina kausina suorastaan mässäillyt yöllä. Osittain rauhoittaakseni levotonta mieltä ja osittain väsyttääkseni itseäni (tai ainakin ruuansulatustani!).
Ohi kiitävän hetken ajan parina yönä kävi mielessä tehdä niin nytkin, mutta onneksi tajusin, että ei siitä mitään hyötyä ole. Noina hetkinä tuli myös vanha pelko, että nytkö itseäni vastaan taistelu taas alkaa? Mutta tajuttuani, että minä oikeasti haluan edesauttaa hyvinvointiani ja yömässäilyllä olisi siihen täysin vastakohtainen vaikutus, ei minun tarvinnutkaan taistella itseäni eikä ketään muutakaan vastaan. Sen verran on/off mentaliteettia on kuitenkin jäljellä, että noitten yöllisten jätskien jälkeen tuli vähän sellainen “huomenna alkaa uusi (=kunnollinen) elämä” uhoilu. Mutta onneksi nykyään 1 tai 2 pientä jätskiä ei pilaa minulta koko päivää, eivätkä ne myöskään ole tekosyynä kaikestä kohtuudesta luopumiseen.

Mistä nämä positiiviset muutokset sitten johtuvat? Syitä on varmasti monia, mutta uskon, että tärkeimmät ovat seuraavat:

1)    en enää anna itseni murehtia jatkuvasti. Jossain self help-kirjoissa ja artikkeleissa sanottiin, että anna itsellesi vaikka 30 min. päivässä murehtimiseen ja sitten pakota itsesi katkaisemaan ko.ajatukset. Jossain vaiheessa saatoin murehtia suurimman osan valveilla olo ajasta kaikkea taivaan ja maan väliltä (maailmantaloutta, riitaa työkaverin kanssa, sukulaisen terveyttä, omia kilojani jne.jne). Murehtimisesta ei ole mitään hyötyä. Se ei tuo ratkaisuja eikä helpota oloa. Terapiana olen sitten sen sijasta keskittynyt hauskoihin ja usein pinnallisiin asioihin. Elämän laatu on parantunut! En siinä aina onnistu, mutta aika usein kuitenkin. Yritän siis elää enemmän hetkessä ja löytää elämän pienet ilot.

2)    Tiedostan, en enää vain älylliseti, vaan jossain sisälläni myös, että ahmiminen ei paranna huonoa oloa. Ei harmia, ei surua, ei raivoa eikä mitään muutakaan olotilaa. Yritän löytää rakentavampia tapoja kestää ikäviä tunteita. Ei niitä aina tarvitse paeta. Kun menee tilanteen ja tunteen läpi, epämukavuus onkin usein ihan siedettävää. Haluan kohdella itseäni paremmin.

3)    En enää odota itseltäni täydellisyyttä syömisissä. Päämääräni on kohtuus ja hyvä olo. Herkkuja ei tarvitse syödä kilokaupalla, koska ne eivät ole kiellettyjä. Ja kun syö sen jätskin tai suklaapatukan ilman syyllisyyttä, kunnolla mausta nauttien, vähempikin riittää. Ennen saatoin syödä hiveän määrän herkkuja ahmien ja syyllisyyttä tuntien eivätkä makunystyräni oikein edes rekisteröineet mitä suusta alas meni. Tiedostan myös, että en ole valmis luopumaan herkuista tullakseni “täydelliseksi”. Niinpä minulle riittää se, että voin hyvin ja olen normaalipainoinen. Riittävän hyvä minä! Ja tämä tietysti vaikuttaa positiivisesti minäkuvaan. Itseasiassa koko tämä ahmimisongelma sai alkunsa teini-iässä kun aloin normaalipainon ala-tai keskialueella ollessani laihduttaa, koska en mielestäni ollut tarpeeksi hyvä sellaisena. Miten surullista.

Ei siis mitään uutta ja mullistavaa. Asioita, joista olen ollut tietoinen jollain tasolla vuosia, mutta joita en vain ole aikaisemmin sisäistänyt oikeasti.
Pieni pelko sisimmässäni yhä elää…Mitä jos talvella taas ajaudun vanhaan kierteeseen? Yritän kuitenkin olla murehtimatta tulevaisuudesta ja nautin NYT tästä MINUN tasapainostani.

Tasapainoista viikkoa myös Sinulle!

Lisää lepoa

Määräsi ortopedi. Polvessa ei onneksi ole mitään vakavampaa, mutta koska toiset liikkeet ovat yhä kivuliata, määräyksenä on olla rasittamatta polvea vielä 1-2 viikon ajan. Kävellä voi, mutta portaita, kyykkyjä ja rankempaa liikuntaa (juoksua) ei pidä vielä harrastaa. Toisaalta tähän löysäilyyn alkaa huolestuttavasti tottua, mutta toisina päivinä on sellainen olo, että jos en pääse juoksemaan räjähdän tai sekoan!
Kunhan pääsen eroon sitkeästä poskiontelotulehduksesta ja antibiootikuurista, joka on aiheuttanut minulle varsin heikon olon, menen ainakin polkemaan. Sen nyt ei luulisi kovin paljoa polvea rasittavan?

Käytin tilaisuutta hyväkseni ja kyselin ortopediltä myös taannoisista kantapää ja akillesjännevaivoista. Tämän lääkärin mielestä vaiva ei johtunut lainkaan akillesjänteestä (joka kuulemma hyvässä kunnossa!) vaan minulla nyt vaan on sen muotoinen kantapää, joka kipeytyy helposti!! Ja edellinen lääkäri oli täysin varma, että akillesjänteeni oli tulehtunut silloin kun 6 kk ajan en voinut juosta ja välillä melkein kävelläkkään. Eksaktia tiedettä tämä ortopedia:).