perjantai 3. helmikuuta 2012

Jos ongelma ei ole nälkä, miksi syöt?

Aina kun ajatukseni alkavat suorastaan pakonomaisesti pyöriä syömisen, sen kontrolloimisen ja kilojen ympärillä tiedän, että on aika rauhoittua hetki ja miettiä mikä se OIKEA ongelma on.
Herkkujen sijaan minä kaipaan ystävää, seuraa, oikeata kanssakäymistä.
Elämässäni on menossa rankka vaihe. Tuntuu, että useinmiten suoritan elämää, en ELÄ.
Minulla on erittäin huono tapa sulkeutua itseeni juuri silloin kuin oikeasti eniten kaipaisin tukea ja ystävän läheisyyttä. Niinpä elämäni on viime kuukausina kaventunut työ-koti-sali (silloin kun en ole kipeä!) linjalle. Toki silloin tällöin näen ystäviäkin, mutta aika useasti miesten ja perheiden mukana ollessa. Mukavaa sekin on, mutta ei silloin ole tilaisuutta purkaa ystävälle sydäntä naisten kesken.
Ehkä minulla on jossain taustalla myös yksin pärjäämisen-“pakko” ja pieni pelko, että ystävät eivät jaksa minua jos en ole 100% energinen ja positiivinen. Tiedän, että niin ei ole, mutta joku osa minusta ei ilmeisesti ole siitä silti täysin vakuuttunut.
Heti kun annoin näiden tunteiden tulla, huomioni luonnollisesti siirtyi syömisahdistuksista näihin oikeisiin tunteisiin ja sillä samalla hetkellä tunsin rauhaa. Ei minun tarvitse syödä kaikkia maailman herkkuja, eivät ne kykene täyttämään tyhjiötä sisälläni. Tästä seuraa, että se hirveä tunne etten kykene hillitsemään ahmimista IKINÄ, vaan olen tuomittu tähän painajaiseen loppuelämäksi hävisi. En siis ole pakotettu taistelemaan itseäni vastaan.

Synkkinä hetkinä olen yhä edelleen aivan kamalan inhottava itseäni kohtaan. Tiedän, että tämä on älytöntä, etenkin aikuiselle ihmiselle, mutta tietäisittepä kuinka usein en haluaisi mennä esim. tiettyihin juhliin, koska ajattelen olevani muita huonompi, vain siksi, että en mahdu siihen 3 vuotta vanhaan koko 36 pikkumustaan! Tai jos mahdunkin niin maha pömpöttää niin hirveällä tavalla, että tuntisin oloni epämukavaksi. Päässäni ne laihat naiset tietysti arvostelevat minut surkeaksi luuseriksi, koska en kykene pitämään itseäni kurissa. Useinmiten juhlissa onkin sitten tietysti mukavaa enkä voi kun ihmetellä mistä olin valmis luopumaan perfektionismin takia.
Mielestäni on todella surullista, että silloin kun en ole sen kokoinen kun minun mielestäni kuuluisi olla, ajattelen itsestäni näin. Miksi, koska en ketään muuta ihmistä arvostele tuolla tavalla???
Onko liian suuri osasta identiteettiäni rakentunut ulkonäön varaan? Ja sen myötä arvoni ihmisenä on minun päässäni niin riippuvainen painosta? Todettakoon, että äitini kertoi minulle usein lapsena miten vieraat ihmiset ihastelivat “söpöyttäni”. Tiedän, että vanhemmilleni laihuus on tärkeä asia. Olen itse saanut suurimman osan elämästäni positiivista palautetta ulkonäöstäni, vaikka ei se kovin usein olekkaan päässyt perille aivoihini:).
Saatuani kosketuksen oikeisiin tarpeisiini heräsi minussa onneksi kapina (joka toivottavasti jatkuu kauan). En anna negatiiviselle kriitikolle sisälläni enää valtaa halventaa minua ihmisenä muutaman kilon tähden. Minä olen arvokas, vaikka en ole täydellinen. Ansaitsen tulla kohdelluksi hyvin ja terveellinen ruoka, liikunta ja elämästä nauttiminen kuuluvat siihen oleellisina osina.
Kunpa muistaisin pysähtyä heti kun syömis/vartaloahdistus seuraavalla kerralla iskee täydellä voimalla. Se on aina merkki siitä, että alla on tärkeämpiä issues. Ja niihin paneutuminen ratkaisee myös syömis/vartaloahdistuksia. Toisinpäin asiat eivät toimi.



                                         Miten älyttömiä vaatimuksia itsellemme asetammekaan...

6 kommenttia:

  1. Voi niinpä!

    Ajattele kuitenkin, miten pitkällä olet, kun pystyt erittelemään tilannettasi ja tunteidesi syitä noin tarkkaan. Se ei valitettavasti tietenkään tarkoita, että niitä pystyisi hallitsemaan kokonaan!

    Ja mitä se täydellisyys loppujen lopuksi on? Kenen mielestä? Emme ehkä näytä samalta kuin esimerkiksi median tuottamat mielikuvat, mutta eipä meitä ole myöskään photoshopattu. Armoa itselle! Anna vaan kohteliaisuuksien upota tajuntaan asti! Ja nautitaan (terveellisestä) elämästä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos TM. Se tässä just huolestuttaakin...olen aika hyvä analysoimaan, mutta se ei todellakaan takaa sitä, että sitten muuttaa käytöstään... Mutta kai se sentään on askel oikeaan suuntaan?!

      Poista
  2. Hienoa että olet päässyt ison harppauksen tunnesyömisen kanssa eteenpäin!

    Olen varmaan aikoinaan kertonutkin, mutta itse olen saanut varsinkin äidiltäni lähes koko ikäni vain huomautuksia siitä, miltä näytän; lapsena olin liian laiha, parikymppisenä liian lihava. Äitini seurassa minulla on jatkuva tarve mainostaa, kuinka paljon olen liikkunut jne. Itsekään en ole halunnut tavata muutamia ystäviäni, joita en ole nähnyt pitkään aikaan, koska ajattelen, että he katsovat miten paljon olen lihonnut.

    Täydellisyyttä ei olekaan. Mikä on yhdelle kaunista ja täydellistä, on toiselle epätäydellistä. Tämä nykyinen maailma vain asettaa meille "normeja" siitä, mikä on täydellistä ja me tyhmät yritämme saada itsestämme sellaisia.

    Mutta mietipä vaikka omaa ystäväpiiriäsi, kuinka monta eri mielipidettä teillä on esim. hyvännäköisestä miehestä? Veikkaan että kovinkaan moni ei sano samoja piirteitä kaikkia. Ja se minusta aina hyvin muistuttaa siitä, ettei yleistäydellistä olekaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Pinkkis. Jos onnistumme luomaan omat hyvältä ja terveelliseltä tuntuvat normit, sen sijaan, että yritämme mukautua yhteiskunnan meille esittämiin normeihin, monella meistä olisi varmasti paljon parempi elämänlaatu. Siihen pyrin, koska suurin ongelma minulla ainakin on korvien välissä.

      Poista
  3. Amen - oli todella ihmeellista lukea ajatuksiasi kun ne tulivat melkein kuin omasta paastani.. Miksi me naiset olemme itsellemme niin ankaria. Jos vain osaisimme kohdella itseamme rakkaudella. Sita opettelen ja myos tunnistamaan itsessani niita tunteita ja taustasyita jotka laittavat syomaan. Olen vasta ihan hiljattain herannyt huomaamaan taman tunnesyomis-asian itsessani. On helpottavaa tietaa etten ole ainoa taman asian kanssa painiva.

    VastaaPoista
  4. Aivan ihana saada palautteesi. Välillä tuntuu, että melkein yksin painin näiden ongelmien kanssa. Kysyin ystävältäni, jolla oli 30-40 kg ylipainoa, kärsiko hän silloin tunnesyömisestä ja ahmimisesta, mutta ei kuulemma kärsinyt! Sanoi ylipainonsa vaan johtuneen äärimmäisen huonoista ruokatottumuksista. En tiedä voiko se 100% pitää paikkaansa, mutta silloin tunsin itseni hieman friikiksi:)
    Olen vakuuttunut, että ratkaisun avaimet ovat itsensä hyväksymisessä ja rakastamisessa ja niitä yritän "treenata" parhaani mukaan. Et tosiaan ole ainoa tämän asian kanssa painiva!

    VastaaPoista