Viisaan lukijan kommentti

Aion kohta sulkea vanhan blogini. Sitä ennen halusin julkaista tällä uudella muutaman kirjoituksen vanhasta blogistani. Erään  viisaan lukijan kommentti on kuukausien jälkeen yhä mielessäni ja halusin jakaa sen teidänkin kanssanne. Samalla se pysyy itselleni muistutuksena terveestä ajattelutavasta.
Tässä lainaus Elenan kommentista:

“Tunnistan itseni teksteistäsi erinomaisesti, olen aivan samanlaisen syömistaustan omaava, vähän liikaa perfektionismiin taipuva nainen. Miten monta hyvin alkanutta "kuuria" onkaan päättynyt jo muutaman päivän päästä siihen, että tuli syötyä liian iso pala kakkua ja tekee vain mieli "antaa mennä"? Miten monta kertaa olenkaan pettynyt itseeni, kun olen päättänyt syödä terveellisesti ja tasapainoisesti, mutta olenkin ratkennut oikein mässäilemään? Meidän perfektionistien pitäisi kuitenkin muistaa, että kokonaisuus ratkaisee, eivätkä ne yksittäiset repsahdukset muodosta suinkaan kokonaisuutta, eivät silloinkaan, kun jatkuvat viikonkin. Vuodessa on silti jäljellä monta kymmentä viikkoa, jolloin voi taas tsempata!
Koitan joskus suhteuttaa asiat laskemalla, miten suuren prosentuaalisen osan vuodesta vie vaikkapa totaalirepsahdus joka viikko. Kun tajuaa, että kyseessä on - joskin masentava ja epäterveellinen - mutta silti satunnainen tapa, ei toivottomuus saa otteeseensa aivan niin tiukkaan. Joskus jopa mietin, että ehkä minun on vaan hyväksyttävä se, etten koskaan osaa syödä kokoaikaisesti aivan "normaalisti", vaan niitä repsahduksia tulee kyllä olemaan jatkossakin. Toisaalta juuri sen takia pyrin syömään kaikkina muina (onnistuneina) päivinä mahdollisimman monipuolisesti ja terveellisesti, itseäni ja terveyttäni kunnioittaen! :)”.

Mikä loistava ja realistinen asenne ruokaan, painonhallintaan ja ahmimiskohtauksiin. Noinhan se menee ja pitääkin mennä.

Sanojesi johdosta Elena olen vihdoin kypsässä 40 v. iässä sisäistänyt sen, että minun ei kannata, ei pidä vaatia tai odottaa etten enää ikinä saisi ahmimiskohtauksia tai söisi muuten vaan liikaa. Kuulostaa älyttömältä mutta jossain kieroutuneen mieleni pohjilla eli ajatus, että järjettömän ahmimisen ainoa hyväksyttävä vastakohta olisi järjetön täydellisyys! Ja kun en siihen pystynyt olin mielessäni syömisten suhteen täysi luuseri. Vaikka toisaalta ajattelen täydellisyyden olevan tylsää! Tiedän, että silloin tällöin tulen ahmimaan tai syömään liikaa, tunteisiinkin, mutta kun en enää odota täydellisyyttä, ei se mitään.

Viime viikkoina oloni on ollut hyvä ja positiivinen. Minä, amerikkalaisten self help-kirjojen armoitettu pilkkaaja (vaikka toki myönnän, että niissä jotain fiksuakin saattaa olla, en vain usko, että elämä on niin yksinkertaista kuin niissä usein yritetään vakuuttaa) olen viimeiset viikot hokenut itselleni (uskoen siihen!) “olen hyvä tälläisenä kuin olen, ei minun ole painettava 57 kg ollakseni hyvä ja arvokas”, “arvostan itseäni ja haluan kohdella itseäni hyvin”. Tajusin, että vaikka olen useamman kerran ollut tavoite painossani en silti ollut kovin tyytyväinen itseeni. Aina oli parannettavaa. Ongelma ei siis välttämättä ole kiloissa vaan jossain muussa. Joten parempi alkaa työstää sitä muuta (esim. itsensä hyväksymistä) muulla tavoin.
Lämmin kiitos siis Elenalle ihanasta ja viisaasta kommentista. Siitä on ollut minulle hurjasti apua. Toivottavasti myös jollekkin muulle.